Luonnontuntemus

Kasvio valokuvin – erä -ja luonto-oppaan opeteltavat kasvit (osa 1.)

Tässä artikkelissa esittelemme kasveja, jotka erä -ja luonto-oppaan on tunnistettava maastossa. Artikkelin ensimmäinen osa sisältää pientareilla ja pihoilla esiintyviä putkilokasveja sekä saroihin, heiniin ja sanikkaisiin kuuluvia lajeja.

Artikkelin toisessa osassa esittelemme muut lajilistalle sisältyvät kasvit sekä puut ja pensaat. Opetusministeriön määrittelevästä lajilistasta ei kuitenkaan löydy kaikkia niitä lajeja, jotka monien meistä oletetaan tuntevan jo ennestään.

Ilman riittävää luonnontuntemusta asiakkaiden opastaminen luonnossa on mahdotonta. Tärkeä osa erä -ja luonto-oppaan ammattitaitoa on siis luonnossa esiintyvien kasvien tunteminen. Ainakin omassa toimintaympäristössä esiintyvät lajit olisi tunnettava riittävän hyvin. Kasveista on osattava kertoa ainakin se, että onko kyseinen kasvi myrkyllinen vai hyödynnettävä villiyrtti.

Niin kuin tiedämme, monilla kasveilla on erityinen kasvutapa ja ne ovat erityisen tarkkoja omasta kasvuympäristöstään. Eri kasveilla varsien, lehtien ja juurien ulkonäkö vaihtelevat huomattavastikin toisiinsa nähden. Kukkivilla kasveilla kukan väri ja muoto sekä puhkeamisaika ovat myös erittäin tärkeitä seikkoja eri lajien tunnistamisessa. Edellä mainittuja eroja voidaan myös käyttää avuksi lajien määrityksissä. 

Artikkelin tekstit perustuvat lähiopetuksen aikana kirjoitettuihin muistiinpanoihin ja aikaisempaan tietämykseen. Lisäksi artikkelissa on käytetty lähteinä luotettavia alan julkaisuja, jotka mainitaan erikseen aina kunkin kasvilajin esittelyn yhteydessä.

Valitettavasti kaikista kasvilajeista ei ole kunnollista valokuvaa, joten täydennän artikkelia myöhemmin laadukkaimmilla ja informaatioisimmilla valokuvilla. Osa kuvista saadaan päivitettyä vasta seuraavan kasvukauden (2023) aikana.

Lajinmääritys on ennen kaikkea havainnointia ja päättelyä. Kuvassa sanikkaisten tunnistaminen käynnissä.

Sanikkaiset (7): saniaiset, kortteet, liekokasvit (kasvupaikkana metsät)

  • Hiirenporras
  • Kallioimarre
  • Kotkansiipi
  • Metsäalvejuuri
  • Metsäimarre
  • Metsäkorte
  • Riidenlieko

Hiirenporras 

Hiirenporras (Athyrium filix-femina) eli soreahiirenporras on lehtojen monivuotinen ja mätästävä itiökasvi, joka on varsin yleinen Suomessa.

Hiirenporras on yksi kauneimpia saniaisiamme. Kuvassa luonto- ja ympäristöalan opettaja Anu Huttunen kädessään hiirenporras. Tämä hiirenporras kasvoi koulun läheisessä lehdossa.

Hiirenportaan 30 – 100 senttimetriä pitkät vaaleanvihreät lehdet kohoavat kimppuina maavarresta. Lehdet ovat keskikohdalta leveimmillään. Lehdykät sijaitsevat vuorotellen lehtiruodin molemmilla puolilla, ja niiden alapinnalta löytyvät soikeat itiöpesäkkeet, joita on runsaasti. Itiöt kypsyvät kesä-heinäkuussa.

Kasvupaikkoja ovat kosteat metsät, etenkin purojen varret lehtometsissä. Hiirenporras suosii myös varjoisia metsiä. Sen yleisempiä elinympäristöjä ovat lehtometsät, puronvarret, ojat, rantametsät sekä korvet.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Kallioimarre 

Kallioimarre eli pohjankallioimarre (Polypodium vulgare) on lakritsinmakuisesta juurestaan tunnettu saniaiskasvi.

Kallioimarre viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, kunhan on tarjolla kiviä tai kallioita kasvualustaksi. Joskus kallioimarteen kasvustot ovat tuuheita ja samalla kivellä saattaa kasvaa kymmeniäkin yksilöitä. Kuvassa näkyvät kallioimarteet löytyivät Siilinjärven Kasurilasta.

Kallioimarteen maavarsi on vaakasuora, pitkä ja paksuhko. Maavarresta yksittäin tai pienissä ryhmissä nousevat talvehtivat lehdet kasvavat 15–40 cm korkeaksi.

Lehden ruoti on lavan pituinen tai sitä lyhyempi. Lehtilapa on kapeanpuikea, kertaalleen pariliuskainen tai pariosainen. Lehdykät ovat tasasoukkia, tylpähköjä ja ehytlaitaisia. Lehtilavan alapuolella on pyöreitä ja katesuomuttomia itiöpesäkkeitä. Kallioimarteen itiöt kypsyvät Suomessa kesä-syyskuussa.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Kotkansiipi

Kotkansiipi (Matteuccia struthiopteris, syn. Struthiopteris filicastrum) on lehtojen suurin ja komein saniaislajimme.

Mahtava kotkansiipi muodostaa laajoja kasvustoja kosteisiin puronvarsiin ja lehtoihin. Tämä kuva on Siilinjärven Toivalassa sijaitsevan luonto- ja ympäristöalan koulun maastosta.

Kotkansiiven maavarsi on lyhyt, pysty ja rönsyllinen, mutta viuhkamaiset raikkaanvihreät lehdet muodostavat kauniita suppilomaisia kimppuja. Suotuisissa olosuhteissa itiöpesäkkeettömät lehdet voivat kasvaa jopa 150 senttimetriä korkeiksi. Lehtilapa on kapean vastapuikea, leveimmillään keskikohdan yläpuolelta, lyhytsuippuinen sekä kertaalleen parilehdykkäinen. 

Kotkansiipi leviää maanalaisten rönsyversojen avulla ja voi viihtyessään muodostaa laajoja kasvustoja. Ne kiertyvät keväällä auki monivuotisesta maavarresta muodostaen tuuhean ja korkean lehtiruusukkeen.

Itiöt kehittyvät erillisiin lehtiruusukkeen keskelle kehittyviin itiölehtiin, itiölehdet tummanruskeat ja säilyvät talven yli pystyssä. Toisin kuin muut Suomessa tavattavat saniaiset, kotkansiiven itiöpesäkkeet eivät ole lehden alapuolella vaan kasvi tekee erillisiä itiölehtiä. Toisin kuin muut Suomessa tavattavat saniaiset, kotkansiiven itiöpesäkkeet eivät ole lehden alapuolella vaan se tekee erillisiä itiölehtiä.

Kotkansiipi kasvaa parhaiten rehevillä kasvupaikoilla, kuten puronvarsilehdoissa, saniaislehdoissa ja lehtokorvissa. Kasvustot ovat yleensä varjoisilla ja kosteilla kasvupaikoilla.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Metsäalvejuuri

Metsäalvejuuri (Dryopteris carthusiana, syn. D. spinulosa) on Suomessa varsin yleinen saniaiskasvi.

Metsäalvejuuren lehti on jokseenkin pysty ja kapean kolmiomainen (tasakylkinen kolmio) sekä toistamiseen parilehdykkäinen.

Metsäalvejuuren lyhyt maavarsi on joko pysty tai vaakasuora sekä tiheitten ja usein liuskaisten suomujen peittämä. Maavarresta kohoaa kimppuina pystynomaisesti lehtiä, jotka kasvavat 30-50 senttimetriä korkeiksi. Lehden ruoti on suunnilleen lehtilavan pituinen ja vaaleanruskeiden leveänpuikeiden suomujen peittämä. Lehtilapa on kapeanpuikea, kahteen tai kolmeen kertaan parilehdykkäinen ja alta nystykarvaton.

Lehdyköiden muoto vaihtelee kolmiomaisen puikeista kapeanpuikeisiin. Lehdykät ovat lyhytruotisia, pikkulehdykät pariosaisia tai -jakoisia. Itiöpesäkeryhmät sijaitsevat lehdyköiden alapuolella ja ovat pyöreitä ja munuaismaisen katesuomun peittämiä. Suomessa metsäalvejuuren itiöt kypsyvät heinä-elokuussa.

Itiöpesäkkeettömät lehdet talvehtivat yleensä vihreinä, maata vasten painuneina. Keväällä nämä lehdet auttavat kasvin nopeasti uuteen kasvuun, mutta jäävät maanmyötäiseksi ja kuihtuvat alkukesästä.

Mainittakoon vielä, että metsäalvejuuri on saanut nimensä 1700-luvun saksalaisen kasvitieteilijän Johann Friedrich Cartheuserin mukaan.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Metsäimarre

Metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris) on pohjoisen pallonpuoliskon havu- ja lehtimetsävyöhykkeillä varsin yleinen pehmeälehtinen saniainen.

Metsäimarteen lehdet ovat tasasivuisia kolmioita, jotka muodostuvat myös kolmesta jokseenkin samanlaisesta kolmiomaisesta osasta (lehdykästä). Ruoti on ohut ja tumma sekä selvästi lapaa pidempi (ainakin kaksi kertaa lehtilavan pituinen).

Laji on melko tavanomainen koko Suomessa, ja onkin yksi runsaslukuisimpia saniaisiamme. Metsäimarre kasvaa enimmillään noin 30 senttimetrin pituiseksi. Metsäimarteen tunnistaa parhaiten kolmionmuotoisesta, lähes vaakasuorasta lehdestään. Kasvin maavarsi on väriltään musta ja kiiltävä sekä kahteen kertaan parilehdykkäinen. Lehden ruoti on 2–3 kertaa lavan pituinen, kalju tai harvasuomuinen.

Kolmiomainen tyvilehdykkä on melkein lehden kärkiosan kokoinen. Pikkulehdykät ovat pitkulaisia ja pariosaisia tai parijakoisia. Itiöpesäkeryhmät ovat pyöreitä ja katesuomuttomia. Metsäimarteen itiöt kypsyvät Suomessa heinä-elokuussa.

Metsäimarre lisääntyy ja leviää suvuttomasti ohuen maavartensa avulla. Siitä syystä metsäimarretta näkeekin usein laajoina ja tiheinä kasvustoina metsän pohjalla. Metsäimarre on lehtojen, tuoreiden kangasmetsien sekä korpien laji, ja sen levinneisyysalue ulottuu pohjoisimpaan Lappiin saakka.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Metsäkorte

Metsäkorte (Equisetum sylvaticum) on monivuotinen yhtäläisitiöinen sanikkainen, joka on hyvin yleinen Suomessa.

Kuvassa tutkitaan peltokortetta, jonka voi sekoittaa helposti metsäkorteeseen. 

Metsäkortteen pystyvarret kasvavat monivuotisesta, haaroittuvasta maavarresta. Punaruskeat kevätversot muuttuvat myöhemmin kuusimaisten kesäversojen kaltaisiksi. Kesäversot ovat itiötähkättömiä ja 30–50 senttimetriä korkeita, pystyjä, karheita sekä vaaleanvihreitä. Keskiontelo on noin puolet varren paksuudesta.

Lehdet ovat tuppimaisena rakenteena nivelkohdissa. Väljä lehtituppi on vihertävä ja sen yläreunassa 3–6 punaruskeaa hammasta. Itiöpesäkkeet ovat ryhminä itiötähkissä ja sijaitsevat kilpimäisten ja kuusikulmaisten pesäkkeenkannattimien alapinnalla. Itiötähkiä on vain kevätversoissa.

Metsäkortetta tavataan yleisenä koko maassa. Kasvi viihtyykin varjoisissa ja ravinteikkaissa kasvupaikoissa. Tuoreet kangasmetsät sekä lehtomaiset ja soistuvat metsät, korvet, niityt ja peltojen pientareet ovat metsäkortteen tyypillisiä elinympäristöjä.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Riidenlieko

Riidenlieko (Spinulum annotinum) on talvivihreä metsän pohjakerroksen yhtäläisitiöinen monivuotinen sanikkainen, joka kuuluu otaliekojen sukuun.

Riidenlieko kuuluu otaliekojen sukuun ja on talvivihreä metsän pohjakerroksen yhtäläisitiöinen sanikkainen. Kuvan kasvit on kuvattu Siilinjärven Kasurilan maastossa. Kesän lopulla kasvavat Itiöpesäkkeet, jotka sijaitsevat yksittäin suomumaisten lehtien hangoissa.

Sanikkaisen maassa suikerteleva varsi kasvaa usein yli metrin pituiseksi. Juuria kasvilla on koko pitkän pääverson matkalla. Pääversosta kohottuu 10–25 senttimetriä korkeita pystyjä haaroja, jotka ovat haarattomia tai niukkahaaraisia. Haarojen 7–10 millimetriä pitkät heleänvihreät lehdet ovat neulasmaisia, litteitä, pitkäsuippuisia ja ehyt- tai sahalaitaisia. Itiölehdet ovat leveänpuikeita, pitkäsuippuisia ja kellertäviä.

Itiöt kasvavat kellanvihreisiin kynttilämäisiin ja perättömiin itiötähkiin, jotka kohoavat yksittäin suoraan ylöspäin kasvin haarojen latvoissa. Pituudeltaan itiötähkät ovat 1–4 senttimetriä. Itiöpesäkkeet sijaitsevat itiölehtien hangoissa ja itiöt kypsyvät Suomen olosuhteissa kesä-syyskuussa.

Suomessa riidenliekoa on kutsuttu myös harakanvarpaaksi tai variksenvarpaaksi. Kasvin nimi tulee kansanperinteessä riideksi (riisi, riisitauti) kutsutusta sairaudesta, jonka parantamiseen sitä on käytetty.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Putkilokasvit (Tracheophyta) ovat kasveja, joiden solukot muodostavat erilaistuneita johtosolukoita eli putkiloita veden ja ravinteiden kuljettamiseen. Kuvassa luonto- ja ympäristöalan opiskelijoita tutkimassa kasveja.

Putkilokasvit (112), pientareet ja pihat

  • Ahomansikka
  • Ahosuolaheinä
  • Harakankello
  • Hevonhierakka
  • Hiirenvirna
  • Huopaohdake
  • Jauhosavikka
  • Jättipalsami
  • Keltakannusruoho
  • Keltanot
  • Kissankello
  • Kissankäpälä
  • Koiranputki
  • Komealupiini
  • Leskenlehti
  • Lutukka
  • Maitohorsma
  • Mesiangervo
  • Niittyleinikki
  • Niittynätkelmä
  • Nokkonen
  • Ojakellukka
  • Ojakärsämö
  • Pelto-ohdake
  • Peltosaunio
  • Pietaryrtti
  • Piharatamo
  • Pihatähtimö
  • Poimulehdet
  • Pujo
  • Puna-ailakki
  • Puna-apila
  • Päivänkakkara
  • Siankärsämö
  • Syysmaitiainen
  • Valkoapila
  • Voikukka
  • Vuohenputki

Ahomansikka

Ahomansikka eli metsämansikka (Fragaria vesca) on ruusukasvien (Rosaceae) heimoon ja mansikoiden (Fragaria) sukuun kuuluva kasvi.

Ahomansikka kukkii kesä-heinäkuussa. Kukan teriö muodostuu viidestä valkoisesta terälehdestä.

Ahomansikka on kuivahkojen kankaiden indikaattorilaji. Ahomansikkaa esiintyy pääsääntöisesti koko maassa lukuun ottamatta tunturi-Lappia. Luonnonlaidunten vähentyessä ahomansikkakin on vähentynyt huomattavasti, mutta sitä kasvaa edelleen tienpientareilla.

Ahomansikka kasvaa 5–20 senttimetrin korkuiseksi. Se voi aloittaa kukintansa joskus jopa toukokuussa, mutta kukkii pääasiassa kesä-heinäkuussa. Ahomansikan kukan terälehdet ovat valkoiset. Kypsät marjat ovat pieniä ja punaisia.

  • Lähteet: LuontoPortti / NatureGate 2021, Ahomansikka (Fragaria vesca)

Ahosuolaheinä

Ahosuolaheinä (Rumex acetosella) on kaikkialla Suomessa yleinen hierakoiden sukuun kuuluva laji.

Ahosuolaheinän lehdet ovat keihästyvisiä ja kierteisesti kaljuja. Aluslehtien ruoti yleensä lapaa pidempi. Tyviliuskat suikeita–tasasoukkia.

Ahosuolaheinä on 10–60 senttimetriä korkea monivuotinen ruohovartinen kasvi. Sen lehdet ovat soikeat ja kapeat. Lehtiruodin tyvellä vartta ympäröi kalvomainen korvaketuppi. Kukinto on lehdetön, kapea ja niukkahaarainen. Kukat ovat pieniä ja perällisiä sekä kaksikotisia.

Kehälehtiä on kolme kahtena kiehkurana, ulommat lehdet ovat pieniä, 1,3–1,8 millimetriä pitkiä ja ohuita. Sisemmät lehdet ovat isompia hedelmän ympärille hedelmäverhiöksi kovettuvia. Hedekukissa on yleensä emien jäänteitä. Emikukkien ulommat kehälehdet ovat pystyjä sekä kapeampia, ja lyhyempiä kuin sisemmät.

Hedelmäverhiön liuskat ovat nystermättömiä. Hedelmä on kolmisärmäinen kiiltävä pähkylä ja väriltään ruskea. Ahosuolaheinä vaatii kasvupaikoiltaan happaman maaperän. Kasvi menestyy hyvin kuivillakin kasvupaikoilla, kuten rantahietikoilla, tienvarsilla sekä kallioilla.

Ennen vanhaan kasvia on käytetty keitoissa ja salaateissa. Tekstiilien värjäyksessä ahosuolaheinästä saadaan keltaista, tummanruskeaa, mustaa ja vihreää väriä. Lisäksi siemenistä punaista värisävyä.

  • Lähteet: laji.fi-sivusto, ahosuolaheinä – Rumex acetosella.

Harakankello

Harakankello (Campanula patula) on kellokasvien (Campanulaceae) heimoon kuuluva kaksivuotinen ruohovartinen kasvi.

Yleinen harakankello kasvaa luonnonvaraisena niityillä ja pelloilla. Kukat ovat huiskilomaisessa tertussa. Teriöt vaalean sinipunaiset.

Harakankello on levinnyt Suomeen ihmisen mukana muinaistulokkaana. Ensimmäisenä kasvukautenaan harakankello muodostaa lehtiruusukkeen ja vahvan paalujuuren ja toisena kasvukautena kehittyy (usein) runsashaarainen varsi kukkineen.

Rehevän niittykasvillisuuden seassa harakankello kasvaa jopa 80 senttimetriä korkeaksi, mutta avoimilla paikoilla huomattavasti matalammaksi, jopa alle 20 senttimetriä korkeaksi. Kasvin lehdet ovat kapeita ja se haaroo runsaasti. Kukintansa harakankello aloittaa jo yleensä kesäkuussa. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat valoisat niityt, pientareet sekä tienvarret.

Hevonhierakka

Hevonhierakka (Rumex longifolius) on 50–120 senttimetriä korkea jäykkävartinen monivuotinen ruohokasvi.

Hierakat ovat kasvitieteellisesti vaikea ryhmä, koska sen lajit risteytyvät helposti. Hevonhierakka risteytyy erityisesti poimuhierakan (R. cispus), tylppälehtihierakan (R. obtusifolius), idänhierakan (R. confertus), vesihierakan (R. aquaticus) ja suomenhierakan (R. pseudonatronatus) kanssa. Varma lajinmääritys voidaan tehdä kypsästä hedelmästä.

Hevonhierakalla on voimakas pysty pääjuuri. Kasvin lehdet ovat poimulaitaisia, 3–4 kertaa leveyttään pidempiä ja noin 35 senttimetriä pitkiä. Lehtiruodin tyvellä vartta ympäröi kalvomainen korvaketuppi.

Hevonhierakka kukkii heinä-elokuussa. Yksi kasvi voi tuottaa jopa yli 15 000 siementä. Pähkylät ovat tummanruskeita noin kolme millimetriä pitkiä sekä kolmisärmäisiä. Siemenet jäävät usein ruskeina roikkumaan ”talventörröttäjiksi”. Siementen lisäksi hevonhierakka lisääntyy helposti myös katkenneista juurenkappaleista.

Suomessa hevonhierakka on joutomaiden muinaistulokaskasvi. Se on yleinen lähes koko maassa. Vain Lapin pohjoisosissa se on harvinaisempi. Hevonhierakka kasvaa parhaiten ihmisen muokkaamissa paikoissa kuten pihoissa, tienvierillä, joutomailla, laitumilla ja puutarhoissa, mutta sitä voi myöskin kasvaa rannoilla.

  • Lähteet: LuontoPortti / NatureGate 2021, Hevonhierakka (Rumex longifolius)

Hiirenvirna

Hiirenvirna (Vicia cracca) eli hiirenherne on hernekasveihin kuuluva yleinen monivuotinen kasvi.

Hiirenvirna on rentovartinen, muiden kasvien varassa kiipeilevä kasvi. Lehdet ovat kärhelliset ja monipariset (6-12 lehdykkäparia), lehdykät kapeat, lähes tasasoukat. Hiirenvirnan kukinto on tiheä ja runsaskukkainen (10-30-kukkainen), pitkäperäinen terttu. Teriöt ovat yleensä sinipunaisen siniset.

Hiirenvirna voi kasvaa 20–100 senttimetriä pitkäksi. Lehdet kasvavat kierteisesti ja ovat parilehdykkäisiä (6–12 paria). Kukan teriö on viisilehtinen ja väriltään sininen, sinivioletti tai vaaleanpunertava. Terttumainen kukinto koostuu 10–30 kukasta. Hiirenvirna kukkii kesä-elokuussa.

Siemenet kypsyvät 10–25 millimetriä pitkissä ruskeissa palkoissa. Hiirenvirna on rönsyilevä, ja sen lähellä maanpintaa kasvavien rönsyjen versojuuret voivat ulottua jopa 30 senttimetrin syvyyteen.

Etelä- ja Keski-Suomessa hiirenvirnaa esiintyy yleisesti, mutta Lapissa kasvi on harvinaisempi. Hiirenvirna kasvaa niityillä, kesannoilla, viljapelloilla, tienvarsilla, pientareilla, joutomailla sekä rannoilla.

  • Lähteet: Suomen lajitietokeskus; Hiirenvirna (Vicia cracca).

Huopaohdake

Huopaohdake (Cirsium helenioides) on asterikasveihin kuuluva Suomessa yleinen ohdakelaji.

Huopaohdakkeen mykeröt ovat tavallisesti yksittäin tai joskus pieninä ryhminä. Mykeröt ovat perällisiä. Kehto on leveän puikea ja kehtosuomut ovat monena rivinä, pystyjä, suikeita, tummia ja niissä on lyhyt ja pehmeä kärkiota. Kukat ovat torvimaisia ja purppuranpunaisia, mutta joskus harvoin myös valkoisia.

Huopaohdake kasvaa 50–150 senttimetriä korkeaksi ja kukkii heinä–elokuussa. Kukat muodostavat 3,5–5 senttimetriä leveitä kehtosuomujen suojaamia kukkamaisia mykeröitä. Mykeröistä puuttuvat laitakukat. Kehräkukat ovat purppuranpunaisia (harvoin valkoisia) ja torvimaisia. Kaksineuvoisissa kukissa heteitä on yhteensä viisi. Emiö on yhdislehtinen, yksivartaloinen sekä kaksiluottinen. Kehto on puolipallomainen ja kehtosuomut pystyjä tasasoukan suikeita sekä väriltään punertavia tai ruskehtavia. Mykeröitä on 1–4 ja ne ovat  usein yksittäin ja perällisiä.

Lehdet ovat kierteisesti ja tyvilehdet ruodillisia. Ruoti on leveälti siipipalteinen ja varsilehdet sepiviä sekä johteettomia. Lehtilapa on suikea–puikea ja pitkäsuippuinen sekä ehyt–pariliuskainen.  

  • Lähteet: LuontoPortti / NatureGate 2021, Huopaohdake (Cirsium helenioides).

Jauhosavikka

Jauhosavikka (Chenopodium album, syn. C. viride) on yksivuotinen rikkakasvi.

Savikoiden suku on lajintunnistuksen kannalta hankala, sillä monet savikat, kuten jauhosavikka ovat hyvin muuntelevia ja sen takia lajien tarkka tunnistaminen voi olla erittäin vaikeaa.

Jättipalsami

Jättipalsami (Impatiens glandulifera) on suurikokoinen yksivuotinen ruoho, joka on vieraslaji.

Jättipalsami on säädetty haitalliseksi vieraslajiksi koko EU:n alueella. Haitallisia vieraslajeja ei saa päästää ympäristöön eikä tuoda EU:n alueelle, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa. Kuvan jättipalsamit on kuvattu Siilinjärvellä Siilinlahden rannalla.

Jättipalsami on Aasiasta kotoisin oleva yksivuotinen palsamikasveihin (Balsaminaceae) lukeutuva mehevävartinen ruoho.

Suomessa jättipalsami kasvaa yleensä 100–200 senttimetriä korkeaksi, mutta joskus jopa yli kolmemetriseksi. Suurimman yksilöt kasvavat yleensä rehevillä ja kosteilla kasvupaikoilla, joilla jättipalsami on erittäin kilpailukykyinen valloittaessa kasvualaa alkuperäisiltä kasvilajeilta. Jättipalsami ei siedä kuivuutta, joten se kasvaakin huonosti karuilla kasvupaikoilla.

Jättipalsami lisääntyy ja leviää ainoastaan siemenestä. Yksi yksilö voi muodostaa jopa neljätuhatta siementä ja siemenet voivat sinkoutua kasvin ympärillä jopa seitsemän metrin etäisyydelle. Jättipalsamilla on lyhytikäinen siemenpankki ja yleensä siemenet säilyvät maassa itämiskelpoisina vain kahden vuoden ajan. Suotuisilla kasvupaikoilla siementen on kuitenkin havaittu säilyvän jopa neljäkin vuotta.

Jättipalsami viihtyy erityisesti rannoilla, ojanvarsissa, kosteissa metsissä ja kaatopaikoilla. Haitallisena vieraslajina se kykenee syrjäyttämään alkuperäistä kasvistoa. Paras keino hävittää jättipalsami on kitkeä kasvi ennen siemenkotien muodostumista. Jättipalsamia voidaan hyödyntää ravintona ja ruokaisia nuoria versoja voidaan käyttää muun muassa parsan tapaan.

  • Lähteet: vieraslajit.fi, jättipalsami. Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Keltakannusruoho

Keltakannusruoho, myös kannusruoho (Linaria vulgaris) on monivuotinen kukkakasvi.

Suomessa keltakannusruoho on alkuperäislaji rannikoilla, sisämaassa se on yleinen tulokaskasvi. Tämä keltakannusruoho on kuvattu Siilinjärven Kasurilassa.

Keltakannusruohon haaraton varsi kasvaa 20–70 senttimetriä korkeaksi. Lehdet ovat kapeita 2–6 senttimetriä pitkiä ja varressa kierteisesti. Kukintona on 10–20 senttimetriä pitkä runsaskukkainen terttu. Yksittäiset kukat ovat 2,5–3,3 senttimetriä pitkiä ja teriöt keltaiset. Kukissa on myös pitkät kannukset, joista kasvi on saanut nimensäkin.

Keltakannusruoho kasvaa hiekkaisilla rannoilla, kallioilla, tienvarsilla, kuivilla joutomailla ja pellonpientareilla. Suomessa keltakannusruoho on alkuperäislaji rannikoilla ja sisämaassa se on yleinen uustulokaskasvi.

Ennen vanhaan keltakannusruohoa on käytetty rohdoksena mahavaivoihin. Lisäksi kasvi soveltuu värjäämiseen ja lankoja värjättäessä se antaa harmaanvihreää väriä.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Keltanot

Keltanot on yleisnimitys suurelle joukolle asterikasvien heimoon kuuluvia monivuotisia kasveja, joilla on keltaiset mykerökukinnot.

Keltanot on yleisnimitys suurelle joukolle asterikasvien heimoon kuuluvia kasveja, joilla on tavallisesti keltaiset mykerökukinnot. Vaikka keltanot ovat yleisiä, niiden tarkka tunnistaminen on vaikea. 

Keltanot lisääntyvät osittain suvuttomasti, minkä vuoksi lajeja onkin tuhansia. Suomessa tiedetään kasvavan ainakin huopakeltanoita, hiirenkeltanoita, ahokeltanoita, kalliokeltanoita, mustakeltanoita, salokeltanoita, sarjakeltanoita, syyskeltanoita, tankikeltanoita sekä tunturikeltanoita.

Keltanoiden kukinta ajoittuu kesäkuulta syyskuulle. Kasvupaikoina on muun muassa avoimet kuivat ja tuoreet metsät ja hakkuuaukiot, kalliot, rannat, niityt, pientareet, tienvarret sekä joutomaat.

Kissankello

Kissankello (Campanula rotundifolia) on monivuotinen kellokasveihin kuuluva ruoho.

Kissankello on pienikasvuinen. Se on monivuotinen ja luonnonvaraisena yleinen. Ole tarkkana, kissankellon sekoittaa helposti harakankelloon.

Kissankello kasvattaa ensimmäisenä vuonna pääjuuren ja matalan lehtiruusukkeen. Toisena vuotena kasvaa kukkaversot, jolloin kasvi myös kehittää uusia ruusukeversoja muodostavia maanalaisia rönsyjä.

Vaikka kissankello on lajilleen helposti tunnistettavissa, se on meilläkin erilaistunut ainakin viideksi eri alalajiksi, jotka eroavat toisistaan lähinnä koon, kasvupaikan, kukkien määrän ja kukinnon haaraisuuden perusteella.

Kukkaversojen lehdet poikkeavat malliltaan huomattavasti ensimmäisen vuoden ruusukeversojen munuaismallisista lehdistä, jotka yleensä kuihtuvat kukinnan alkaessa kesäkuussa. Kukinta-aikaa kestää kesäkuusta elokuuhun. Kellomaiset kukat ovat nuokkuvia, vaaleansinisiä (harvinaisemmin valkeita) ja kooltaan 10–30 millimetriä.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio (toim. Leena Hämet-Ahti, Juha Suominen, Tauno Ulvinen, Pertti Uotila). Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki, 1998.

Kissankäpälä

Kissankäpälien (Antennaria) sukuun kuuluu yhteensä noin 100 lajia.

Kissankäpälät ovat monivuotosia ruohokasveja ja Suomessa esiintyy ainakin kuusi kissankäpälälajia. Kissankäpälällä on rönsyilevä kasvutapa ja se muodostaakin yleensä mattomaisia kasvustoja. Maan tasalla kasvilla on pieni lehtiruusuke ja harmaanvihreän varren päässä sijaitsee sykerömäinen kukinto. Mykeröt muistuttavat kissantassua ja avautuvat kukkimaan kesä-heinäkuussa.

Kissankäpälälle sopivat elinympäristöt ovat vähentyneet perinteisen maatalouden hiipumisen vuoksi. Kasvi suosii maaperältään kuivia ja avoimia ympäristöjä. Kuivien kankaiden lisäksi kissankäpälä kasvaa niityillä, kallioilla ja tunturipaljakoilla.

Kissankäpälää on käytetty yrttikasvina ja sillä sanotaan olevan yskää lievittävä ja limaa irrottava vaikutus.

  • Lähteet: upmforestlife.com, kissankäpälä

Koiranputki

Koiranputki (Anthriscus sylvestris) on monivuotinen hyönteispölytteinen sarjakukkakasvi.

Koiranputki on Suomen yleisin putkikasvi. Koiranputken lehtiä voi käyttää salaatin joukkoon ja maavarttakin voi syödä. Putket on kuitenkin syytä opetella tuntemaan niin, ettei vahingossakaan sekoita syötäviä putkia myrkyllisiin lajeihin. 

Varreltaan otto koiranputki kasvaa 50–150 senttimetriä korkeaksi. Sen kukkiminen ajoittuu juhannukselta elokuulle. Kukat ovat valkoisia ja keskikokoisessa kasvissa voi olla jopa viisituhatta yksittäistä kukkaa. Lehdet sijaitsevat varrella kierteisesti ja ovat ruodillisia sekä kolmiomaisia. Lehdet ovat myös kolmeen kertaan parilehdykkäisiä sekä koostuvat heleänvihreistä isohampaisista pikkulehdyköistä.

Koiranputki viihtyy runsasravinteisessa ja varsinkin typpipitoisessa maaperässä. Koiranputkea tavataan yleensä avoimilla paikoilla, kuten niityillä, pihoilla ja tienpientareilla. Kasvin nuoria lehtiä voidaan käyttää ravinnoksi, mutta on oltava kuitenkin erityisen varovainen, sillä koiranputki muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi myrkyllisiä myrkkykeisoa, hukanputkea ja myrkkykatkoa.

Komealupiini

Komealupiini (Lupinus polyphyllus) on hernekasveihin kuuluva monivuotinen kasvi, joka on haitallinen vieraslaji.

Komealupiini on säädetty kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. Komealupiini leviää tehokkaasti siemenistä ja säilyttää itämiskykynsä pitkään. Sen hävittäminen on varsin hankalaa, sillä maaperän siemenvarastosta nousee uusia taimia useiden vuosien ajan. Komealupiinin hävittäminen vaatiikin pitkäjänteisyyttä.

Komealupiini on monivuotinen 50–150 senttimetriä korkea hernekasvi, jonka pitkä terttumainen kukinto on väriltään sinisen, vaaleanpunaisen tai valkoisen kirjava tai niiden väliltä. Kasvi kukkii kesäkuusta elokuulle. 

Komealupiinin lehdet ovat pitkäruotisia ja lehtilapa on sormilehdykkäinen. Varsi on yleensä haaraton. Kopealupiini leviää myöskin helposti, koska se kylvää siemeniään lähiympäristöön. Kasvi leviää myös haaroittuvan juuriston avulla.

Komealupiinin luontainen levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Amerikassa Alaskasta Wyomingiin ja Kaliforniaan. Eurooppaan komealupiini tuotiin 1800-luvun alussa koriste- ja rehukasviksi.

Komealupiini ei sovellu ravinnoksi, sillä se on myrkyllinen sisältämiensä alkaloidien vuoksi. Komealupiini on siis haitallinen vieraslaji ja sitä yritetään hävittää kaivamalla yksittäiset kasvit maasta juurineen ja poistamalla siemenpankista kasvavat uudet yksilöt mahdollisimman varhain.

Leskenlehti

Leskenlehti (Tussilago farfara) on asterikasveihin kuuluva monivuotinen matalakasvuinen kasvi, joka on Suomessa yksi kevään ensimmäisiä kukkaan puhkeavia kasveja.

Monivuotinen leskenlehti on kevään ensimmäisiä kasveja. Aikaisella kukinnallaan leskenlehti säästyy kilpailulta muiden kasvien kanssa ja varmistaa näin oman pölytyksensä. Tällä kertaa joudumme tyytymään pelkkään lehteen.

Leskenlehden kukintoverso kehittyy jo keväällä ennen lehtiä. Juurakoltaan kasvi on pitkä, haarova ja suomuinen. Juurakko voi kasvaa jopa 70 senttimetrin syvyyteen. Leskenlehden kukat muodostavat noin 1,5 senttimetriä leveistä kehtosuomujen suojaamista kukkamaisista mykeröistä.

Mykerön kukat ovat kirkkaankeltaisia ja kielimäiset laitakukat emikukkina useina rivinä. Emiö on yhdislehtinen. Tarkoittaa siis kukan teriön muotoa, jossa terälehdet ovat osittain kasvaneet yhteen. Kehräkukat ovat torvimaisia ja viisi liuskaisia. Kehtosuomuja on kaksi riviä ja ne ovat kapeita sekä kalvolaitaisia. Mykeröt sijaitsevat yksittäin kukintoversojen päissä.

Leskenlehti viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, mutta yleensä kuitenkin avoimilla ja aurinkoisilla paikoilla. Sitä kasvaa muun muassa lehdoissa, korvissa, ojienvarsilla, niityillä, pihoilla, joutomailla sekä rannoilla.

Leskenlehden lehtiä ja juuria on käytetty monenlaisten ongelmien ja sairauksien hoitoon, kuten iho-ongelmiin, haavoihin, yskään sekä keuhko -ja hengityselinten vaivoihin.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Lutukka

Lutukka eli rikkalutukka (Capsella bursa-pastoris) on pienikokoinen ja yksivuotinen ristikukkakasvi.

Lutukka eli rikkalutukka on pienikokoinen, yksivuotinen ristikukkaiskasvi, jonka tunnistaa helpoiten lituhedelmiensä kolmiomaisesta muodosta. Lutukka kukkii toukokuun alusta lokakuuhun saakka.

Lutukan tunnistaa varmasti helpoiten lituhedelmiensä kolmiomaisesta muodosta. Se kasvaa 5–20 senttimetriä korkeaksi. Lehdet ovat kapeat ja syvästi hammaslaitaiset. Kukat ovat pienet ja valkoiset. Terälehtiä on neljä.

Ennen lutukkaa on käytetty muun muassa rohtona verenvuodon tyrehdyttämiseen. 

Maitohorsma

Maitohorsma eli palomaitohorsma (Chamaenerion angustifolium) on aukeiden paikkojen kasvi.

Maitohorsma on koko Suomessa yleinen pioneerikasvi, joka valtaa nopeasti palo- ja hakkuuaukeat, mutta väistyy muutaman vuoden kuluessa muun kasvillisuuden lisääntyessä.  

Maitohorsma kasvaa yleensä 50-150 senttimetriä korkeaksi, mutta joskus pidemmäksikin. Kukissa on neljä purppuranpunaista, vaaleanpunaista tai valkoista terälehteä. Kukkien halkaisija on 2–3 senttimetriä. Kukinnan jälkeen kehittyvät punaruskeat ja pitkulaiset siemenkodat, jotka halkeavat kärjestään. Yhdessä kodassa on yleensä 300–400 siementä.

Maitohorsma on yksi metsien pioneerilajeista ja valtaakin itselleen nopeasti vapaat kasvupaikat. Se leviää tehokkaasti sekä siementensä että juurakkonsa avulla. 

Maitohorsma on villiyrtti. Sen lehdissä on runsaasti C-vitamiinia. Nuoria lehdettömiä versoja käytetään salaateissa ja parsan tapaan. Lehtiä kuivataan myös teeksi ja lisäksi niistä voidaan valmistaa viherjauhetta, jota voidaan käyttää esimerkiksi sämpylä -tai leipätaikinassa.

Mesiangervo

Mesiangervo eli niittymesiangervo on ruusukasvien heimoon kuuluva kasvi.

Mesiangervo on yleinen koko maassa. Sen Kukinto on runsas, kermanvalkoinen ja tuoksuu voimakkaasti medeltä. 

Mesiangervo on 0,5-1,2 metriä korkea monivuotinen maavarrellinen ruoho. Päältä kaljut lehdet ovat alta vaaleita ja tiheästi lyhytkarvaisia. Päätölehdykkä on muita isompi ja yleensä kolme -tai viisijakoinen. Muut lehdykät ovat toistamiseen sahalaitaisia ja puikeita. Lehdyköiden välissä sijaitsee pieniä välilehdyköitä. Kukinto on väriltään kermanvalkoinen ja runsas sekä meden tuoksuinen.

Mesiangervo kasvaa yleisenä koko Suomessa. Kasvupaikkoina ovat kosteat niityt, rantalehdot sekä ojanvarret.

Mesiangervon aromikkaita kukkia on käytetty maustamaan viiniä, olutta, sahtia ja simaa. Lisäksi kasvia on käytetty myöskin rohtona monenlaisiin vaivoihin. Tehoaineidensa takia mesiangervon kukista valmistettua teetä on syytä käyttää erityisen varoen ja lehtiäkin kannattaa annostella vain pieninä määrinä yrttiteesekoituksiin.

  • Käytetyt lähteet. LuontoPortti/mesiangervo (Filipendula ulmaria)

Niittyleinikki

Niittyleinikki (Ranunculus acris) on hyvin monimuotoinen lajiryhmä, joka on laajan levinneisyysalueensa eri osissa kehittynyt erilaisiksi lajeiksi ja alalajeiksi.

Niittyleinikki on klassinen oppikirjojen esimerkkikasvi. Sillä on kullankeltaiset kukat, leveät terälehdet. Sekä 3-5 –liuskaiset aluslehdet. Niittyleinikkiä esiintyy niityillä, tienvarsilla, metsissä ja tunturiniityillä. Kuvassa ei ole kuitenkaan niittyleinikki, vaan rönsyleinikki. Kasvit sekoittuvat helposti, mikäli tunnistuksen tarkkuus herpaantuu.

Niittyleinikki on monivuotinen klassinen koulun oppikirjojen esimerkkikasvi ja siitä syystä monille tuttu. Niittyleinikki kasvaa 5-100 senttimetriä korkeaksi. Varsi on yleensä pysty ja aluslehdet lyhytruotisia. Lehtilapa on 3-5 jakoinen ja liuskat ruodittomia. Kukat ovat kauniin kullankeltaisia.

Kasvupaikkoina niittyleinikki suosii niittyjä, tienvarsia, pientareita, pihoja, tuoreita metsiä, lehtoja, korpia, joenvarsia, järvenrantoja sekä tunturiniittyjä. Joskus pihoistamme voi löytyä muitakin leinikkejä, joita saatetaan erehdyksessä nimittää niittyleinikeiksi, kuten esimerkiksi rönsyleinikki (R. repens), aholeinikki (R. polyanthemos) ja kevätleinikit (R. auricomus). 

Niittyleinikki on myrkyllinen kasvi, mutta pienen määrän nauttiminen aiheuttaa harvoin oireita. Varomattomasti käsiteltäessä siitä voi saada joskus myös iho-oireita.

Niittynätkelmä

Niittynätkelmä (Lathyrus pratensis) on keltakukkainen monivuotinen hernekasvi.

Niittynätkelmä kasvaa aurinkoisilla niityillä, tienvarsilla, heinäpelloissa ja ruohoisissa metsissä. Lehdissä olevilla kärhillään kasvi tarttuu mihin tahansa tukeen tai omiin varsiinsa muodostaen läpitunkemattomia takkuisia kasvustoja.

Niittynätkelmän rento varsi kasvaa 25–60 senttimetriä pitkäksi. Varsi on siipipalteeton ja tavallisesti karvainen. Lehdet ovat yksiparisia ja kärhellisiä. Lehdykät ovat suikeita ja suippoja, korvakkeet ovat isoja ja keihästyvisiä. Niittynätkelmän kukinto on pyöreähkö ja viidestä kahteentoista kukkaa sisältävä terttu. Yksittäiset kukat ovat huulimaisia, kirkkaan keltaisia ja teriö on kooltaan 10–16 millimetriä.

Suomessa niittynätkelmä kukkii kesä- elokuussa. Niittynätkelmä kasvaa aurinkoisilla niityillä, tienvarsilla, heinäpelloissa ja ruohoisissa metsissä. Lehdissä olevilla kärhillään kasvi tarttuu mihin tahansa tukeen tai omiin varsiinsa muodostaen läpitunkemattomia takkuisia kasvustoja.

Ennen niittynätkelmää on keitetty teenä käytettäväksi hengitystievaivoihin. Niittynätkelmä on kuitenkin myrkyllinen laji.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Nokkonen

Nokkonen eli isonokkonen (Urtica dioica) on polttavalehtinen monivuotinen ruohokasvi.

Nokkonen on yksi merkittävimmistä luonnonyrteistä, sillä sato on runsas ja sitä saadaan jo varhain keväällä. Mutta varo polttamasta sormia.

Nokkonen kasvaa 30–150 senttimetriä korkeaksi ja sen varsi on haaraton. Sekä varressa että lehdissä on lukuisia karvoja, joista osa poltinkarvoja. Tummanvihreät ruodilliset lehdet ovat varressa vastakkain. Ruoti on hapsi- ja poltinkarvainen. Lapa on muodoltaan puikea–kapeanpuikea, ja sen tyvi herttamainen tai pyöreä. Lehtilavassa on pitkä kärki, ja se on sahalaitainen. Lapa on vähintään kaksi kertaa leveyttänsä pidempi.

Nokkosen kukinto on puolestaan 4–8 senttimetriä pitkä ja se on norkkomainen. Hede -ja emikukat ovat eri yksilöissä. Hedekukissa on neljä kehälehteä, ja ne ovat harmaankeltaisia. Heteitä on neljä, ja ponnet ovat keltaisia. Emikukassa on myös neljä kehälehteä, ja ne ovat harmaanvihreitä sekä karvaisia.

Nokkonen kasvaa monenlaisissa elinympäristöissä ja perinteisesti sitä kasvaa jokien ja järvien rannoilla sekä metsän reunoilla. Nokkonen suosii myöskin ihmisen muokkaamia ympäristöjä, kuten tunkioita ja vastaavia paikkoja.

Nokkonen on varmasti tunnetuin villivihanneksistamme. Kasvi on helposti tunnistettava ja poimittava (hanskat kädessä). Perinteisesti nokkosta on käytetty rohtona ja ravintokasvina pinaatin tapaan. Vuosisatoja nokkonen on ollut lääkekasvi moneen vaivaan, kuten koiranpuremiin, keuhko-, vatsa- ja virtsavaivoihin sekä myöskin kunnon kohennukseen ja lemmenlääkkeeksi.

Yleensä nokkosesta käytetään nuoret versot ja lehdet, mutta myöskin siemeniä käytetään. Nokkonen onkin varsinainen ravintopommi. Se sisältää esimerkiksi C-vitamiinia 175–200 mg/100 g. Verrattuna pinaattiin vastaava arvo on pinaatissa vain 45 mg. Muitakin ravintoaineita, kuten karoteeneja nokkonen sisältää runsaasti. Lisäksi nokkonen sisältää paljon terveydelle tärkeitä kivennäis- ja hivenaineita.

Nokkosta käytetään myös torjunta-aineena tai lannoitukseen kasvimailla. Nokkosia haudutetaan kylmässä vedessä esimerkiksi kattilassa, johon lisätään kymmenen litraa vettä yhtä nokkoskiloa kohti. Haudutettavan uutteen annetaan tekeytyä 12–24 tuntia, jonka jälkeen uutetta voidaan käyttää suihkuttamalla sitä suoraan kasveille.

Ojakellukka

Ojakellukka (Geum rivale) on hyönteispölytteinen punertavasävyinen ruusukasvi.

Luonnonvaraisena kasvava ojakellukka on monivuotinen kasvi. Ojakellukan lehdet lakastuvat syksyllä, ja uusia versoo keväällä tyveltä. Tämä kuva on otettu 11.päivä kesäkuuta Siilinjärven Toivalassa sijaitsevan Savon ammattiopiston parkkipaikan vierestä.

Ojakellukka on monivuotinen ruohovartinen kasvi, joka kasvaa 25–50 senttimetriä korkeaksi. Sen punertava varsi ja verholehdet ovat pehmeän karvan peitossa. Maanrajassa sijaitsevien ruusukelehtien lapa on 2–4-parinen. Päättölehdykät ovat sormijakoisia tai -osaisia ja kolmiliuskaisia. Myös varsilehdet ovat kolmiliuskaisia ja sormijakoisia. Lehtien päättölehdykät ovat paljon muita lehdyköitä suurempia. Lehtiruodin tyvessä sijaitsevat korvakkeet ovat pieniä. Kukat nuokkuvat, verhiö on punaruskea ja lähes kellomainen. Verholehtiä hieman pidemmät terälehdet ovat tummasuonisia, kellanvalkoisia tai punertavia. Ojakellukka kukkii Suomessa touko-heinäkuussa. 

Ojakellukkaa tavataan lähes koko maassa. Laji on hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta pohjoisimmasta Lapista laji kuitenkin puuttuu.

Ojakellukka on vanha rohdoskasvi, ja sitä kasvatetaan myös koristeeksi ja kerätään kuivakukaksi.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Ojakärsämö

Ojakärsämö (Achillea ptarmica) on voimakastuoksuinen valkokukkainen asterikasvi.

Ojakärsämö on 30-60 senttimetriä korkea ruohovartinen kukkakasvi. Sen varsi on pysty ja usein jo alaosasta harova. Tämä kukat on kuvattu Siilinjärvellä Taulumäentien varrelta.

Ojakärsämö on 30–60 senttimetriä korkea pystykasvuinen ruohovartinen kasvi, jonka varsi on usein alaosasta haarova. Harmahtavan- tai puhtaanvihreät lehdet ovat 3–8 senttimetriä pitkiä, tasasoukkia tai suikeita sekä litteälaitaisia ja kevyesti hammaslaitaisia. Kukinto on niukkahaarainen, tavallisesti harsu mykeröstö. Kukat ovat väriltään valkoisenharmaita. Kukassa on kellertävä 6–15 millimetriä leveä mykeröpohjus sekä valkoisia 4–7 millimetrin pituisia kielikukkia 10–14 kappaletta. Ojakärsämön kukinta ajoittuu heinä-syyskuulle.

Suomessa ojakärsämö yleistyi vasta 1900-luvun alkupuolella heinänviljelyn mukana. Tällä hetkellä ojakärsämöä esiintyy yleisenä etelärannikolta Lapin keskiosille asti. Pohjoisemmassa Lapissa lajia tavataan vain satunnaisesti. Kasvupaikkoina ojakärsämö suosii aurinkoisia paikkoja ja ravinteikkaita maata. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat muun muassa niityt, pellot, pientareet, rannat sekä joutomaat.

Ojakärsämöä on käytetty monimuotoisesti niin hupi kuin rohdoskasvina ja kuivattu koristeeksi. Ojakärsämön juurista ja mykeröistä on valmistettu aivastuspulveriakin niin pilailutarkoituksessa kuin hengitysteiden avaamiseen. Kiinassa kasvia on käytetty jopa ennustamiseen tuhansia vuosia sitten.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Pelto-ohdake

Pelto-ohdake (Cirsium arvense) on piikikäs asterikasvi.

Pelto-ohdake kasvaa noin 120 senttimetrin pituiseksi. Sen pariliuskaiset lehdet ovat reunoiltaan syvään hampaiset. Hampaat ovat piikkimäiset ja piikit jopa viisi millimetriä pitkät. Pelto-ohdakkeen liilan tai vaaleanpunaiset kukinnot sijaitsevat kasvin latvassa useina mykeröinä. Mykeröissä hede -ja emikukat ovat erikseen.

Pelto-ohdake kukkii Suomessa heinäkuulta syyskuulle. Suomessa pelto-ohdake kasvaa alkuperäisenä merenrannoilla, mutta sitä näkee nykyisin pelloilla, pihapiireissä, tienvarsilla ja joutomailla.

Pelto-ohdake soveltuu ravinnoksi. Kuorimalla varren parsamaisen pötkylän näköiseksi sen voi nauttia siltäänkin, mutta pannulla voissa tai oliiviöljyssä kuullotettuna siitä saa herkullista pureskeltavaa.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Peltosaunio

Peltosaunio eli saunakukka (Tripleurospermum inodorum, syn. Tripleurospermum perforatum) on mykerökukkainen asterikasvien heimoon kuuluva voimakkaan tuoksuinen ruohokasvi.

Peltosaunio eli saunakukka (Tripleurospermum inodorum) on yksivuotinen 20–80 senttimetriä korkea kasvi, joka kasvaa yleisesti pelloilla ja joutomailla. Lehdet ovat liuskaiset ja muistuttavat tillin lehtiä. Kukinto on valkoinen ja päivänkakkaramainen.

Peltosaunio on helppo tunnistaa. Sen kukinnot muistuttavat päivänkakkaraa, merisauniota tai kamomillasauniota sekä lehdet tilliä. Peltosaunion lehdet ovat pitkä- ja kapealiuskaiset ja kukinto tavallisesti useampimykeröinen. Mykeröt ovat 3-5 senttimetriä leveitä, kehräkukat keltaisia ja laitakukat (kielet) valkoisia.

Peltosaunio on Suomessa muinaistulokas ja se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta Lapissa harvinainen. Kasvaa tienvarsilla, joutomailla ja pelloilla. Peltosauniot sauniot soveltuvat mausteyrteiksi. Niitä voidaan käyttää muun muassa suolaisten ruokien maustajiksi, juomiin tai jälkiruokiin.

Pietaryrtti

Pietaryrtti eli rohtopietaryrtti (Tanacetum vulgare, syn. Chrysanthemum vulgare; nappikukka) on asterikasveihin kuuluva monivuotinen ruoho.

Pietaryrtin puolipallomaiset keltaiset kukkamykeröt ovat tasalatvaisena huiskilona. Kukissa ei ole lainkaan kielimäisiä laitakukkia, vaan ne muodostuvat pelkistä torvimaisista kehräkukista, joista laitimmaiset ovat emikukkia. Kukinta ajoittuu heinäkuulta syyskuulle. Voimakastuoksuiset lehdet ovat syvään pariliuskaiset ja sahalaitaiset.

Pietaryrtti kasvaa 20–120 cm korkeaksi. Sen varsi on jäykkä ja mykeröt kohoavat tasalatvaisina huiskiloina, joka jää kasvin kuihduttua törröttämään pystyyn. Lehdet ovat pariosaiset, sinivihreät. Pietaryrtti on kuivien pientareiden ja joutomaiden kasvi, joka kukkii loppukesästä. Sen mykerökukinto muistuttaa päivänkakkaran kukinnon keskiosaa. Pietaryrtin haju on voimakas ja monelle vastenmielinen.

Pietaryrttiä on käytetty muun muassa mausteena ja muurahaisten karkotteena. Kasvi on nykyisin todettu myrkylliseksi, joten sen käyttö rohtona ei ole suotavaa. Pietaryrttiä käytetään myös lankojen värjäämiseen. Lehdistä ja juurista saadaan vihreää väriä ja kukista keltaista. Pietaryrtti kestää kuivuutta erittäin hyvin, ja siksi sen viljelyä on jälleen alettu kokeilla muun muassa piennaralueilla.

Lähteet: Luontoportti: Pietaryrtti (rohtopietaryrtti) Tanacetum vulgare

Piharatamo

Piharatamo (Plantago major) on ratamokasveihin kuuluva monivuotinen ruoho.

Piharatamo on monivuotinen ruoho, joka on helppo tunnistaa silposuonisista lehdistä ja pitkistä tähkistä kukinta-aikaan. Ratamo sopii mainiosti muun muassa salaattiin. Kautta aikojen kasvia on käytetty rohtona parantamaan haavoja ja hyönteisten puremia. 

Piharatamon kukka ja siemenvarsi kasvaa noin 20 senttimetrin korkeuteen. Sen soikeat lehdet kasvavat ruusukkeena maata vasten. Piharatamo on yleinen nurmikoiden rikkaruoho, joka kestää hyvin tallaamista. Tahmeat siemenet leviävät helposti eläinten tai ihmisten mukana uusille kasvupaikoille. Suomessa piharatamo on muinaistulokas. Se kasvaa valoisilla pihoilla, nurmikoilla, pientareilla, tienvarsilla, pelloilla, poluilla, laitumilla, rannoilla sekä joutomailla. 

Piharatamo tunnetaan laastarilehtenä, sillä piharatamoa voidaan käyttää kätevänä luonnonlaastarina. Laastarikäytössä lehti pehmitetään sitä rullaamalla ja painetaan haavan päälle. Tulehtumaan päässeitä haavoja onkin ennen vanhaan lääkitty ratamohauteilla. Ratamon lehti sisältääkin antibioottisia ja ihoa rauhoittavia aineita.

Pihatähtimö

Pihatähtimö eli vesiheinä on yksivuotinen pienikukkainen kohokkikasvien heimoon kuuluva kasvi. 

Pihatähtimö on yksivuotinen, mutta usein myös talvehtiva kasvi, joka kasvaa 10–30 senttimetriä korkeaksi muodostaen mattomaisia kasvustoja. Kaljut lehdet ovat yleensä ruodillisia lukuun ottamatta ylimpiä lehtiä. Lehtilapa on puikea. Kukinto on kaksihaarainen viuhko. Kukat ovat tähtimäisiä ja väriltään valkoisia.

Pihatähtimöä tavataan yleisesti koko Suomen alueella. Etelä-Suomen rannikolla ja Pohjois-Lapissa se on alkuperäislaji, mutta muualla maassa muinaistulokas. Pihatähtimö on tyypillinen kulttuuriympäristön laji. Se viihtyy avoimilla kausikosteilla ja varjoisilla kasvupaikoilla. Pihatähtimöä näkee yleisesti viljely- ja joutomailla, pihoilla, kaduilla, tienvierillä, rehevissä metsissä, rannoilla ja varjokallioilla.

Pihatähtimöä on käytetty ihmisravinnoksi salaattina sekä pinaatin tapaan. Yleisemmin sitä on kuitenkin hyödynnetty kanojen ja lintujen ruokana. Myös siat ovat saaneet ruoaksi pihatähtimöä. Pihatähtimö on myös tunnettu ja paljon hyödynnetty rohdoskasvi. Ulkoisesti käytettynä pihatähtimön puristemehu tai murskattu kasvi on ollut tärkeä rohto haavojen ja ihottumien hoidoissa. Sisäisesti sitä on käytetty ainakin hengitysteiden vaivoihin, virtsatieoireisiin ja peräpukamiin.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, Helsinki 1982.

Poimulehdet

Poimulehdet (Alchemilla) on ruusukasvien heimoon kuuluva kasvisuku.

Poimulehti on helppo tunnistaa piparkakkumaisista lehdistään, joissa on erityisesti aamuisin nestepisaroita. Touko-elokuussa ilmestyvät latvakukinnot ovat pienet ja kellertävän vihreät.

Koko maailmassa tunnetaan noin kolmesataa poimulehtilajia ja Suomessa todettuja lajeja on kolmekymmentäviisi. Poimulehdet kasvavat viidestä seitsemäänkymmeneen senttimetriä korkeiksi. Maavarsi on paksu ja puutunut. Lehdet ovat pyöreitä tai munuaisenmuotoisia, piparkakkureunaisia tai poimullisia. Lehtien halkaisija on 5-15 senttimetriä. Kukat ovat pieniä ja kellanvihreitä ja kasvavat tiheinä viuhkoina.

Mielenkiintoinen asia on myös se, että juuripaineen avulla poimulehdet erittävät lehtiensä pinnalle vesipisaroita. Poimulehdet kasvavat niityillä, kedoilla, pihoilla, pientareilla sekä muillakin avoimilla ja valoisilla paikoilla. Jotkut poimulehdistä kuuluvat Suomen alkuperäislajistoon, kuten Pohjois-Lapissa kasvava tunturipoimulehti (Alchemilla alpina), jonka lehdet ovat kokonaan sormijakoiset.

Poimulehtiä viljellään puutarhoissa koriste -ja salaattikasveina. Poimulehdillä voidaan myös värjätä lankoja kellanvihreiksi. Lääkekäytössä poimulehtiä on käytetty joidenkin naistenvaivojen hoitoon.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Pujo

Pujo (Artemisia vulgaris) on manuroiden sukuun ja asterikasvien heimoon kuuluva monivuotinen ruohovartinen kasvi.

Pujo on monivuotinen jopa kaksimetriseksi kasvava ruoho, joka kukkii elo-lokakuussa punaruskein harmahtavavanukkeisin mykerökukinnoin. Kukinnot ovat tiheinä terttuina varsien latvoissa. Pujon siitepölyn sanotaan olevan myös pahin heinänuhan aiheuttaja.

Pujo on monivuotinen ruohovartinen kasvi, jonka varsi voi kasvaa jopa kaksi metriä pitkäksi. Varsi on tummanpunaruskea, uurteinen ja yleensä niukkakarvainen. Pujon lehtiasento on kierteinen. Alimmissa lehdissä on lyhyt ruoti, mutta muissa lehdissä ei ole ruotia ollenkaan. Lehtilapa on syvään pariliuskainen. Lehden yläpinta on vihreä ja niukkakarvainen, alapinta vaaleakarvainen

Pujo kukkii elo–lokakuussa punaruskein mykerökukin, jotka ovat kiinni terttuina varsien latvoissa. Kukissa on viisi hedettä. Emiö on yhdislehtinen, ja siinä on kaksi luottia. Hedelmä puolestaan on pitkulainen ja kellertävä, noin 1,8 millimetriä pitkä pähkylä. Suomessa pujoa tavataan yleisenä Oulun korkeudelle asti. Pujo kasvaa jokien ja teiden varsilla, järven- ja merenrannoilla, ratapihoilla, pellonreunoilla, pihoilla, niityillä sekä joutomailla.

Pujon kukkivia versonlatvoja ja lehtiä käytetään, lisäjuurien lisäksi, myös rohtona. Pujon lisäjuurista valmistetuilla lääkkeillä on Arabiassa ja Euroopassa hoidettu keskushermoston häiriöitä kuten epilepsiaa. Tärkein merkitys on kasvin eteerisellä öljyllä, joka sisältää tujonia, sineolia, kamferia ja linalolia. Pujon eteeristä öljyä ei pidä käyttää raskauden aikana keskenmenoriskin takia. Suuret yliannokset saattavat myös aiheuttaa kouristuksia sekä maksa -ja munuaistulehduksia.

Puna-ailakki

Puna-ailakki (Silene dioica, synonyymejä Melandrium rubrumM. silvestreM. diurnum ja M. dioicum) on magentanpunainen kuivan paikan kasvi.

Puna-ailakin kukinto-osa on yleensä noin 5-20 senttimetriä pitkä ja sen haarat ovat pystyt tai yläviistoon siirottavat, Kukat ovat ryhminä varsien ja haarojen kärjissä tai yleensä yksittäin lehtihangoissa. Teriön leveys on tavallisesti 20-30 millimetriä. Kukkaperät ovat noin 3-10 millimetriä pitkiä ja tiheäkarvaisia. Toisinaan seassa on myös nystykarvoja. Kukan tukilehdet ovat kapean kolmiomaisia tai puikeita, karvoitukseltaan varsilehtien kaltaisia ja noin 10-15 millimetriä pitkiä. Kukat ovat enemmän tai vähemmän sivulle siirottavia. 

Puna-ailakki kasvaa 20–60 senttimetriä korkeaksi. Varren yläosa on tummanpunainen ja pehmeäkarvainen. Kasvin lehdet vaihtelevat muodoltaan ja ovat pituudeltaan 3–8 senttimetriä. 

Kukat ovat väriltään magentanpunaisia, harvoin myös valkoisia. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön, punakarvainen ja soikea. Teriö on lisäteriöllinen ja väriltään punainen. Terälehtien lapa on syvään kaksihalkoinen ja niiden liuskat ovat 2–6 millimetriä leveitä. Puna-ailakin kukat ovat kaksikotisia, eli heteet ja emit sijaitsevat eri yksilöissä. Hedelmä on tynnyrimäinen kota. Kukinta ajoittuu kesäkuulta elokuulle.

Puna-ailakin tyypillisimpiä alkuperäisiä kasvupaikkoja ovat merenrannan tervaleppäkorvet, joista sille on omistettu oma kasvillisuustyyppinsä. Nykyisin puna-ailakki kasvaa monenlaisilla kasvupaikoilla. Sitä tavataan muun muassa aurinkoisilla kedoilla ja niityillä, tervaleppäkorvissa ja -lehdoissa, metsänlaidoilla, tunturijyrkänteillä, pihoilla, joutomailla radanvarsilla, rannoilla ja tienpientareilla. Puna-ailakkia on yleinen koko maassa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kasvia on käytetty koriste- ja rohdoskasvina.

  • Käytetyt lähteet: Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Puna-apila

Puna-apila (Trifolium pratense) on punakukkainen yleinen apilalaji.

Puna-apila on monivuotinen pysty ruohokasvi, jolla on vaalealaikkuiset kolmisormiset lehdykät.
 

Monivuotinen puna-apila kasvaa yleensä 15–60 senttimetriä korkeaksi. Pysty ja koheneva kasvi on karvainen ja usein monivartinen. Kolmisormisissa lehdissä on kolme 1–5 senttimetrin pituista vastapuikeaa tai soikeaa vaalealaikkuista lehdykkää. Kukinnot ovat pallomaisia, perättömiä tai lyhytperäisiä ja sijaitsevat joko yksittäin tai kaksi lähekkäin. Halkaisijaltaan kukinnot ovat 2–4 senttimetriä ja ne muodostuvat tyveltä vaaleimmista punaisista huulimaisista kukista. Joskus kukat voivat olla myös kokonaan vaaleanpunaisia tai jopa valkoisia.

Puna-apilasta tunnetaan monta muunnosta, jotka voivat risteytyä keskenään. Puna-apilaa tavataan yleisesti aina Keski-Lappia myöten ja se kasvaa avoimilla paikoilla, kuten niityillä, tienvarsilla, joutomailla ja kedoilla.

Puna-apila on yksi tärkeimmistä rehukasveista ja tärkeä kasvi esimerkiksi hunajan tuotannolle. Puna-apila on myös tärkeä kauppayrtti. Kasvin kukkia ja lehtiä on kuivattu teeksi ja tuoreet kukat soveltuvat muun muassa salaattiin. Rohtona puna-apilaa on käytetty kansanlääkinnässä limaa irrottavana yskänlääkkeenä ja edistämään virtsaneritystä. Kasvista tehtyä puurohaudetta on myös käytetty pehmentämään ihon kovettumia.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Päivänkakkara

Ahopäivänkakkara eli päivänkakkara (Leucanthemum vulgare) on valko-keltakukkainen mykerökukkakasvi.

Päivänkakkaran mykerössä on kahdenlaisia kukkia. Keltaisessa keskiosassa on tiheässä pienenpieniä kehräkukkia, joiden teriö on torvimainen. Niiden ympärillä mykerön reunalla on valkoisia laitakukkia, joiden teriö on kielimäinen.
 

Ahopäivänkakkara kasvaa 20–60 senttimetriä korkeaksi. Mykerön laitakukat valkoisia, kielimäisiä ja kärjestä epäselvästi kolmehampaisia. Kehräkukat ovat keltaisia, torvimaisia ja pieniä. Heteitä on yhteensä viisi. Emiö on yhdislehtinen, yksivartaloinen ja kaksiluottinen. Kehtosuomut kolmessa rivissä ja ne ovat pyöreitä, kaljuja, ruskealaitaisia sekä kärjestä leveälti kalvoreunaisia. Mykeröt ovat yksittäin tai harvoina huiskilomaisina ryhminä.

Kukintonsa perusteella päivänkakkara muistuttaa paljolti peltosauniota (Tripleurospermum inodorum). Peltosauniolla on kuitenkin ohutliuskaiset ja tillimäiset lehdet. Päivänkakkara on Keski-Suomen maakuntakukka.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Siankärsämö

Siankärsämö (Achillea millefolium) on valkeakukkainen ryydintuoksuinen niittyjen kasvi.

Siankärsämö on valkeakukkainen, ryydintuoksuinen niittyjen kasvi. 

Siankärsämö kasvaa 20–70 senttimetriä korkeaksi. Sillä on vankka pysty varsi, joka on pehmeän karvainen. Lehdet ovat 5–20 senttimetriä pitkiä ja järjestyneet kierteisesti varren ympärille. Lehtilapa on 2–3 kertaa pariliuskainen, ja liuskapareja on tavallisesti yli 15 kappaletta. Liuskat ovat kapeita, keskenään samanlaisia sekä eri suuntiin harittavia. Kukinto on tavallisesti tiheä huiskilomainen mykeröstö. Mykeröiden laitojen kielikukkia on noin viisi kappaletta. Kukat ovat väriltään yleensä valkoisia, mutta toisinaan myös vaalean- tai purppuranpunaisia. Kukinta ajoittuu heinäkuulta syyskuulle.

Siankärsämöä kasvaa koko maassa. Siankärsämö kestää hyvin kuivuutta ja viihtyy ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Sitä tavataan esimerkiksi niityillä, pientareilla, pihoilla, pelloilla, metsänreunoissa, joutomailla ja tienvarsilla.

Siankärsämö on hyvin vanha rohdos -ja maustekasvi, jota on käytetty erityisesti haavojen hoidossa verenvuotoa ehkäisevän betonisiinin ja paikallista kipua lievittävän eugenolin ansiosta. Mausteena siankärsämöä on käytetty oluen panemisessa. Siankärsämön nuoret lehdet soveltuvat mainiosti salaatteihin ja mausteeksi vaikkapa yrttilevitteeseen.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Syysmaitiainen

Syysmaitiainen (Scorzoneroides autumnalis, syn. Leontodon autumnalis) on hentovartista voikukkaa muistuttava monivuotinen asterikasvi.

Syysmaitiaisen varret kasvavat yleensä 10–40 senttimetrin korkeuteen. Kasvin tunnistaa keltaisesta voikukkaa muistuttavasta kukinnosta. Kukinta ajoittuu heinäkuusta myöhäiseen syksyyn. Kukkavanojen päissä kypsyy pähkylähedelmiä kukinnan jälkeen. Kapeat lehdet ovat hammaslaitaiset ja ruusukkeena maata vasten.

Syysmaitiainen kasvaa kuivilla paikoilla, tienvarsilla ja ruohikoissa. Se viihtyy hyvin myös pihoilla.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Valkoapila

Valkoapila (Trifolium repens) on valkokukkainen yleinen apilakasvi.

Valkoapila on yleinen lähes koko maassa, mutta pohjoisemmassa osassa Lappia paikoittainen harvinainen. Sitä viljellään myös yleisesti nurmikkokasvina.

Valkoapilan kukkavarret kasvavat noin 5–10 senttimetriä pitkiksi. Varsien päässä on valkoinen tai hennon vaaleanpunertava halkaisijaltaan parisenttinen pallomainen kukinto. Lehdet ovat 3–5 senttimetriä pitkän varren päässä ja muodostuvat yleensä kolmesta sydämen- tai kyynelenmuotoisesta lehdykästä. Poikkeuksellisesti lehdyköitä saattaa olla jopa neljä tai useampiakin. Valkoapilan kukinta ajoittuu kesä- elokuulle.

Valkoapilan kukat soveltuvat ravinnoksi joko kuivattuna tai sellaisenaan. Pulavuosina sitä on yleisesti sekoitettu leipätaikinaan. Myös lehtiä voi käyttää muun muassa salaateissa.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Voikukka

Voikukka (Taraxacum officinale) on monivuotinen ”rikkakasvina” pidetty kasvi, joka on tehokas leviämään.

Suomessa esiintyy yli 400 voikukkalajia, joita on vaikea erottaa toisistaan.  

Voikukkaa esiintyy Suomessa jopa 400 eri lajia. Lehdet ovat noin 5–25 senttimetriä pitkiä ja muodostavat tiheän ruusukkeen, joka tukahduttaa yleensä muita kasveja. Voikukalla voi olla joko yksi tai useampi maitomaista nestettä sisältävä varsi. Varren pituus voi vaihdella muutamasta senttimetristä jopa yli kolmeenkymmeneen senttimetriin. Varjoisimmissa paikoissa lehdet ovat sileäreunaisempia ja aurinkoisilla paikoilla lehdet ovat sakarareunaisempia. Jokaisen varren päässä on halkaisijaltaan 2–5 senttimetrin kokoinen kirkkaankeltainen kukinto eli mykerö, joka sulkeutuu yön ajaksi.

Voikukka on rikkakasvi, joka kasvaa hyvin ihmisen muokkaamissa ympäristöissä, kuten nurmikoilla, polkujen varsilla, joutomailla, niityillä ja teiden varsilla. Luonnollisissa ympäristöissä voikukkia kasvaa esimerkiksi soilla, hiekkadyyneillä ja kalkkipitoisilla ruohomailla.

Voikukka on hyödynnettävissä kokonaan. Lehdet sopivat mainiosti salaatteihin, keittoihin ja muhennoksiin sekä kuivattuina esimerkiksi yrttijuomiin. Voikukan nuppuja voidaan käyttää kasvilisäkkeenä, tai vaikkapa valmistaa esimerkiksi siirappia.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Vuohenputki

Vuohenputki eli lehtovuohenputki (Aegopodium podagraria) on monivuotinen hyönteispölytteinen sarjakukkakasvi.

Tiheinä kasvustoina esiintyvä vuohenputki kasvaa 30–100 senttimetriä korkeaksi ja on monivuotinen sarjakukkaiskasvi. Juurakot ovat pitkät ja valkoiset. Lehdet ovat toistamiseen 3-sormiset ja lehdykät epäsymmetriset. Kukinto on kerrannaissarja, jossa on pienet ja vihertävänvalkoiset kukat. Pikkusarjoissa ei ole suojuslehtiä.

Vuohenputki kasvaa 30–100 senttimetriä korkeaksi. Lehdet ovat kahteen kertaan kolmisormiset eli lehti jakautuu kolmeen osaan, joista kukin jakaantuu kolmeen lehdykkään. Kukinto on kerrannainen sarja ja kukat vihertävän valkoiset. Pikkusarjoissa ei ole suojuslehtiä. Lehtiruodin kourun avulla sen voi erottaa esimerkiksi myrkkykeisosta.

Vuohenputki muodostaa tiheitä yhtenäisiä kasvustoja tukahduttaen muut kasvit ympäristöstään. Vuohenputki kasvaa rehevässä lehtomaassa ja kesannolle jätetyillä pelloilla. Vuohenputken nuoria lehtiä voi käyttää ravinnoksi, mutta lajinmäärityksessä on oltava tarkkana: muun muassa myrkylliset kasvit, kuten myrkkykeiso, myrkkykatko ja hukanputki näyttävät samanlaisilta.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Sarat (4 lajia), heinät (10 lajia)

  • Jänönsara
  • Pullosara
  • Tähtisara
  • Viiltosara
  • Hietakastikka
  • Juolavehnä
  • Kevätpiippo
  • Koiranheinä
  • Tesma (lehto)
  • Metsälauha
  • Nuokkuhelmikkä
  • Röllit
  • Timotei
  • Tuoksusimake

Jänönsara

Jänönsara (Carex leporina, syn. Carex ovalis) on monivuotinen kasvilaji sarojen suvussa.

Jänönsaran tupsumaiset tähkät pistävät esiin niityillä, ojissa, teiden varsilla, joutomailla, kuivilla kentillä. Kasvin kukkiminen alkaa heinäkuussa, jolloin sen havaitsee myös helpommin.

Jänönsara kuuluu yhtäläistähkäisten kaksiluottisten sarojen ryhmään. Se kasvaa mätästävästi 10–60 senttimetriä korkeaksi. Varret ovat karheasärmäisiä ja kasvavat pystyyn tai kohenevasti. Harmaanvihreät lehdet ovat vartta lyhyempiä, 1,5–4 millimetriä leveitä. Jänönsaran kukinnoissa on kolmesta kahdeksaan tiheähköä ja vaaleanruskeaa 5–15 millimetriä pitkää tähkää. Emikukat sijaitsevat tähkän kärjessä. Vaaleanruskeat pullakot ovat enintään viisi millimetriä pitkiä, litteitä ja pitkäohtaisia.

Jänösaran kasvupaikkoja ovat muun muassa niityt, pientareet ja teiden varret. Kasvia esiintyy yleisenä aina Pohjois-Pohjanmaan korkeudelle asti. Lapissa lajia esiintyy harvinaisempana Rovaniemen korkeudelle saakka.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Pullosara

Pullosara (Carex rostrata) on sarakasvien heimoon kuuluva monivuotinen tuulipölytteinen kasvilaji.

Kukkiva pullosara on helppo tunnistaa. Kypsässä emitähkässä on pullomaisia, kellertäviä pullakoita.

Pullosara kasvaa 25–100 senttimetriä korkeaksi. Kasvin lehdet ovat 3–4 millimetriä leveitä ja väriltään tummanvihreitä. Pullosaran kukinnoissa on kahdenlaisia tähkiä; ruskehtavia hedetähkiä hedekukkineen ja kellanvihreitä emitähkiä, joissa sijaitsevat emikukat.

Pullosara on monimuotoinen ja se voi risteytyä lähilajiensa kanssa. Pullosara on yleinen koko Suomessa ja sitä kasvaa monenlaisilla kosteilla paikoilla, kuten rannoilla ja soilla.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Tähtisara

Tähtisara (Carex echinata) on sarakasvien heimoon ja sarojen sukuun kuuluva monivuotien kasvilaji.

Tähtisara on tyypillisesti matalakasvuinen ja mätästävä sara, joka kasvaa noin 10–40 senttimetriä korkeaksi. Tähtisara on yhtäläistähkäinen sara ja sen tähkistö on noin neljä senttimetriä pitkä ja sisältää yleensä kolmesta viiteen toisistaan erillistä kullanruskeaa tähkää. Tähtisaraa esiintyy monenlaisilla kosteilla kasvualustoilla.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Viiltosara

Viiltosara (Carex acuta) on suurikokoinen sarojen sukuun kuuluva kasvilaji.

Viiltosara on nimensä mukainen, koska sen varret ovat niin teräviä, että niitä tutkiessa saa helposti haavan sormeensa. Kukinnan aikana kuitenkin tummien tähkäsuomujen väleistä tulee näkyviin emitähkissä vaaleat emien vartalot ja luotit ja hedetähkissä punertavat tai ruskehtavat ponnet.

Löyhästi mätästävä ja kasvualustaltaan pysty viiltosara kasvaa 30–120 senttimetriä korkeaksi. Viiltosaran varsi on täyteinen sekä poikkileikkaukseltaan kolmiomainen. Lehdet ovat vihreitä ja reunoilta alaspäin kääntyneitä. Kukinnoissa hede- ja emitähkät ovat erilliset ja väriltään yleensä tummat, lähes mustat. Kukinnan aikana tummien tähkäsuomujen väleistä tulee näkyviin emitähkissä vaaleat emien vartalot ja luotit. Hedetähkissä tulee näkyviin punertavat tai ruskehtavat ponnet. Tähkät ovat pystyjä tai hieman nuokkuvia ja hedetähkiä on 2–4 tähkää ja emitähkiä 2–6 tähkää. Viiltosara kasvaa järvien ja jokien rannoilla, tulvaniityillä sekä joskus myös soilla.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Hietakastikka

Hietakastikka (Calamagrostis epigejos) on isokokoinen monivuotinen heinälaji.

Hietakastikka on monivuotinen, melko isokokoinen heinälaji, jonka tunnistaa muihin pohjoiseurooppalaisiin kastikoihin verrattuna parhaiten tiheistä ja kookkaista röyhyistä.

Muihin kastikoihin verrattuna hietakastikan tunnistaa tiheistä ja kookkaista röyhyistä. Tähkylät ovat harmaanvihreät tai sinipunertavan ruskeat. Hietakastikka kasvaa yleensä kuivilla paikoilla, kuten valoisissa kangasmetsissä, kallioilla, hietikoilla, harjurinteillä, rantakivikoissa, kulo- ja hakkuualoilla sekä tienpenkereillä. Kasvustot ovat usein laajoja.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Juolavehnä

Niittyjuola eli juolavehnä (Elytrigia repens) on yleinen heinäkasvien heimoon kuuluva tuulipölytteinen juolalaji.

Rakkaalla monen viljelijän painajaisella on monta nimeä, kuten Juola, juolaheinä, lusteheinä, ohraheinä, valkojuuri, vikrutti, villiheinä ja Elymus repens

Juolavehnä kasvattaa kortensa 50–100 senttimetriä korkeaksi. Heinä on väriltään vihreä, joskus sinertävän- tai harmaanvihreä. Lehdet ovat varressa vuoroittain. Lehtien kannan ympäröivät vartta tuppena vaihdellen kaljuista karvaisiin. Lehtituppien korvakkeet ovat pitkiä ja käyriä. Lehtilapa on litteä 5–12 millimetriä leveä, pitkäsuippuinen ja päältä kalju tai harvakarvainen tai sileäsuoninen. Kokonaisena säilyvä kukinto on 6–16 senttimetriä pitkä hoikka kerrannaistähkylä. Tähkylät ovat 10–15 millimetriä pitkiä ja sisältävät 5–9 kukkaa. Kukat sijaitsevat leveä sivu tähkärankaa vasten yläviistoon osoittaen ja vuorotellen rangan eri puolilla. Ulkohelpeen vihne on korkeintaan 0,8 millimetriä pitkä. Kukan heteen ponsi on yli puolet ulkohelpeen pituudesta. Juolavehnä kukkii kesä-heinäkuussa ja kasvia tavataan koko maassa lukuun ottamatta Lapin pohjoisimpia erämaa-alueita.

Rikkakasvina niittyjuola on vaikea hävitettävä. Resukasvina se on kuitenkin erinomainen johtuen sen korkeasta ravintoarvosta. Myöskin ihmiselle niittyjuola soveltuu ravinnoksi. Nuoria versoja voidaan käyttää esimerkiksi salaattiin.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Kevätpiippo

Kevätpiippo (Luzula pilosa) on aikaisin keväällä kukkiva vaatimaton monivuotinen vihviläkasvi.

Kevätpiippo on vaatimaton, monivuotinen vihviläkasvi ja yksi kevään ensimmäisiä kukkivia kasveja. Sitä tavataan yleisesti tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla ja lehdoissa. Tämä kevätpiippo bongattiin Siilinjärven Toivalassa sijaitsevan Savon ammattiopiston parkkipaikan läheisyydestä.

Kevätpiippo kasvaa löyhinä mättäinä 15–30 senttimetriä korkeaksi. Lehtitupet ovat umpinaisia. Lehdet ovat noin senttimetrin leveitä ja talvivihreitä. Lehtien reunat ovat pitkän ja harvan karvan peittämät. Kukinto on sarjamainen harsu ja harittavahaarainen.

Kevätpiippo kukkii touko-kesäkuussa ja on hyvin yleinen laji koko maassa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Kevätpiippo viihtyy monenlaisissa metsäympäristöissä, kuten erilaisissa kangasmetsissä, lehdoissa lehtokorvissa ja -niityillä. Lisäksi sitä tavataan metsänreunoissa, pensaikoissa sekä koivulehdoissa.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Koiranheinä

Koiranheinät (Dactylis) on heinäkasvien heimoon kuuluva pieni kasvisuku.

Koiranheinä on monivuotinen heinäkasvi, jonka mättäät ovat tiheitä ja pitkäkortisia, lehdet 6-9 millimetriä leveitä ja keulakärkisiä. Kukinto on laaja röyhy, joka muodostuu tiheistä kukintoryppäistä.

Koiranheinä kasvaa 50–150 senttimetriä korkeaksi. Varsi on ontto korsi, jonka nivelkohdat täyteisiä solmuja. Pystyssä oleva korsi on jäykkä ja litteä. Ruodittomat lehdet ovat vuorottain.

Lehtilapa on 6-9 millimetriä leveä, litteä ja karhea sekä väriltään harmaan sinivihreä. Pysty ja kartiomainen kukinto on 5–12 senttimetrin pituinen, yläosasta tiheä mutta alaosasta harva- ja pitkähaarainen röyhy.

Tähkylät ovat tiheinä pallomaisina ryhminä. Litteät tähkylät ovat 5–8 millimetriä pitkiä ja tavallisesti 3–4 kukkaisia. Kukat ovat kaksineuvoiset. Kaleet ovat suipot, ulkokale yksi- ja sisäkale kolmisuoninen.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Tesma (lehto)

Lehtotesma eli tesma (Milium effusum) on voimakkaantuoksuinen tuulipölytteinen heinäkasvi.

Lehtotesma kasvaa 50–150 senttimetriä korkeaksi. Se kasvaa monivuotisina tuppaina. Lehdet ovat puoli senttimetriä leveät. Lehtotesman kukinto on vaaleanvihreä, harvahko nuokkuva röyhy. Kukinta-aika on kesä-heinäkuu. Lehtotesma kasvaa kosteilla, rehevillä paikoilla, kuten lehdoissa.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Metsälauha

Metsälauha (Avenella flexuosa) on laajalle levinnyt metsissä ja hakkuuaukioilla kasvava hento tuulipölytteinen heinäkasvi.

Metsälauhan otto korsi kasvaa 30–70 senttimetriä korkeaksi. Varren nivelkohdat ovat täyteisiä solmuja. Ruodittomat tupelliset lehdet sijaitsevat vuorottain ja ovat vartta lyhyemmät. Laidoiltaan lehtilapa kiertyy sisäänpäin ja on rihmamaisen kapea ja sileä. Kieleke on pieni ja tylppä.

Kukkiessaan kukinto on harittava harsu röyhy. Röyhyn perusosana ovat pienet kellertävän sinipunaiset tähkylät. Röyhyn haarat ovat pitkät ja hennot, yleensä selvästi mutkaiset. Tähkylät ovat kaksikukkaiset, kukat kaksineuvoiset. Kaleet ovat suipot ja lähes saman pituiset. Ulkohelpeen tyveltä lähtee pitkä polvekas vihne.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Nuokkuhelmikkä

Nuokkuhelmikkä (Melica nutans) on Euraasiassa tavattava rehevien metsien heinäkasvi.

Nuokkuhelmikkä on monivuotinen heinäkasvi, jonka tuntomerkkejä ovat pysty pitkärönsyinen varsi, 2-3 millimetriä leveä nuokkuva lehtilapa, ja toispuolinen terttumainen kukinto eli röyhy.

Nuokkuhelmikkä kasvaa 35–50 senttimetriä korkeaksi. Kasvi on pitkärönsyinen ja kasvutavaltaan pysty tai koheneva. Varren tyviosa on väriltään violetti. Lehtitupet ovat litteitä ja varsinkin selkäsuoneltaan karheita. Nuokkuvat lehdet ovat 2–3 millimetriä leveitä tasasoukkia ja suippoja sekä kiiltäviä.

Lehden kieleke on enintään millimetrin pituinen, ruskehtava ja tylppä. Kukinto on 7–10 senttimetriä pitkä, toispuoleisesti nuokkuva terttumainen röyhy. Tähkylät ovat 5–10 millimetriä pitkiä, lyhytperäisiä ja nuokkuvia.

Nuokkuhelmikkä kukkii kesä-heinäkuussa. Kasvia tavataan yleisenä koko Suomessa lukuun ottamatta Pohjois-Lappia, jossa se on harvinaisempi. Nuokkuhelmikkä viihtyy rehevänpuoleisissa ja rehevissä metsissä ja lehtoniityillä. Pohjoisessa lajia tavataan myös erityyppisissä korvissa.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Röllit

Röllit (Agrostis) on heinäkasvien heimoon kuuluva usein mätästävä monivuotinen suku, johon kuulu noin 100 lajia.

Suomen luonnosta kasvaa ainakin kymmenen röllilajia, joiden lisäksi on tavattu useampia röllilajien risteytymiä.

Suomen luonnossa kasvaa kymmenen röllilajia, joiden lisäksi on tavattu useampia röllilajien risteytymiä. Heinä on monivuotinen mätästävä. Lehdet ovat pitkäsuippuiset ja karheat tai erittäin karheat. Kasvista eriytyy usein juurehtivia rönsymäisiä sivuversoja. Kieleke on vaihteleva ja 1-5 millimetriä pitkä sekä tylppä.

Esimerkiksi nurmirölli voi kasvaa hyvässä maaperässä noin 30 senttimetriä korkeaksi, kuivissa oloissa se jää matalammaksi. Nurmiröllin lehdet ovat kapeat. Hienorakenteinen röyhy on aluksi punertava, syksyä kohti se vaalenee.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Timotei

Timotei eli nurmitähkiö (Phleum pratense) on heinäkasvien heimoon kuuluva tuulipölytteinen heinälaji.

Timotei on jopa metrin korkuiseksi kasvava tuoreiden niittyjen kasvi. Se on seitsemänneksi yleisin heinälaji maassamme. Niin kuin kuvassa näkyy, Timotein kukinto on lieriömäinen tiheä tähkiö, joka on väriltään vihreä tai (joskus heikosti sinipunainen). Tähkä on pituudeltaan 5–9 senttimetriä. Kaleet ovat pitkäohtaiset ja sivuistaan karvaiset, mikä tekee tähkistä karhean tuntuiset.

Timoteillä on jäykkä tyvestä hieman paksuuntunut korsi. Lehtilapa on jopa 40 senttimetriä pitkä ja kapea. Leveyttä lehtilavalla on 4–10 millimetriä. Lehdissä ei ole korvakkeita. Tähkä on pituudeltaan 5–9 senttimetriä. Heinäkasvia esiintyy yleisesti koko maassa aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Timotein viljeleminen on lähtöisin 1700-luvun puolen välin paikkeilta Yhdysvalloista, josta se levisi Eurooppaan Timothy Hanson -nimisen maanviljelijän ansiosta. Suomessa timotei on ollut yleisin ja tärkein kylvöheinä jo noin sadan vuoden ajan.

  • Käytetyt lähteet: Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998.

Tuoksusimake

Tuoksusimake (Anthoxanthum odoratum) on yleinen monivuotinen tuulipölytteinen heinä.

Kumariinille tuoksuva tuoksusimake kukkii aikaisin alkukesästä. Loppukesästä tähkät muuttuvat oljenkeltaisiksi. Vaikka keväällä kasvi on helposti huomattavissa, loppukesän oljenväriset tähkät jäävät usein huomaamatta muun kasvillisuuden joukosta.
 

Tuoksusimake kasvaa yleensä 10–40 senttimetriä korkeaksi ja heilimöi alkukesästä. Röyhy on tiivis 3–5 senttimetriä pitkä ja kaartuva, josta heteet siirottavat selvästi ulos. Kasvupaikkoina ovat tienvarret, niityt, pihat sekä hakkuuaukot.

Lopuksi

Artikkelin toisessa osassa jatkamme tutustumista kasveihin, kuten metsien, soiden, järvien ja rantojen lajeihin. Lisäksi esittelemme lajilistalle sisältyvät puut ja pensaat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.