Luonnontuntemus

Kasvio valokuvin – erä- ja luonto-oppaan opeteltavat kasvit (osa 2.)

21 elo

Tässä artikkelissa esittelemme metsien, soiden, järvien ja rantojen lajeja. Lisäksi esittelemme lajilistalle sisältyviä puita ja pensaita.

Erä -ja luonto-oppaan on osattava kertoa asiakkailleen toimintaympäristössä tyypilliset ekosysteemit lajeineen. Lisäksi on osattava kertoa lajien elinympäristöistä, kasvupaikoista, ekologiasta, elintavoista sekä myöskin hyötykäytöstä.

Markkinoilta löytyy lukuisia luonnontuntemukseen liittyviä kirjoja ja julkaisuja, jotka helpottavat lajien tunnistamista. Lisäksi internetissä on myös saatavilla monenlaisia sovelluksia, joita voi hyödyntää lajien tunnistamisessa. Yksi mielenkiintoinen tapa kasvien opetteluun on valokuvaamalla kaikki lajilistassa olevat kasvit. Kuvauksen jälkeen voi perehtyä tarkemmin jokaiseen kasviin ja kuvaamisen avulla kasvit jäävät usein myös paremmin mieleen.

Vaikka kasvien tunnistaminen saattaa tuntua aluksi vaikealta, on se lopulta kuitenkin varsin helppoa. Onneksi kasvit eivät myöskään pääse meitä lentämällä karkuun lintujen tavoin. Kasvien opettelussa on kuitenkin tärkeää olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, sillä toiset kasvit kukkivat ja kukoistavat eri aikoina kuin toiset.

Metsät (22 lajia)

  • Kanerva
  • Kangasmaitikka
  • Karhunputki
  • Kielo
  • Kultapiisku
  • Käenkaali, ketunleipä
  • Lillukka
  • Maariankämmekkä
  • Metsäkurjenpolvi
  • Metsätähti
  • Mustakonnanmarja
  • Mäntykukka
  • Oravanmarja
  • Orvokit
  • Rätvänä
  • Sianpuolukka
  • Sudenmarja
  • Talvikit
  • Vanamo
  • Variksenmarja
  • Velholehti
  • Yövilkka

Kanerva

Kanerva eli kangaskanerva (Calluna vulgaris) on kuuluva monivuotinen varpu.

Ikivihreää varpukasvia kanervaa esiintyy yleisenä koko maasta aivan pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Kanerva on myös tärkeä mesikasvi, sillä sen kukinta ajoittuu juuri loppukesään, jolloin muita mesilähteitä on vähemmän saatavilla.  

Kanerva on ikivihreä varpukasvi, joka kukkii loppukesästä vaaleanpunaisina mattoina houkutellen ympärilleen kimalaisia. Kanerva kasvaa yleisenä koko maassa lukuun ottamatta kuitenkaan pohjoisinta Lappia. Kasvupaikkoina ovat kuivahkot valoisat ja maaperältään happamat paikat, kuten kangasmetsät, kalliot ja rämesuot. Kanerva ei kestä pitkään jatkuvaa kuivuutta.

Kanervaa voidaan käyttää tietyin varauksin yrttijuomaksi ja annoskoristeeksi. Kukkien versojen ja varsien käyttö on sallittu ravintolisissä sekä yrttiteenä. Lisäksi kukkia, nuppuja, kukkivia versolatvoja ja kukkaversoja voidaan käyttää annoskoristeena. Kasvi on kuitenkin myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita. Kanerva sisältää muun muassa parkkiaineita ja arbutiinia. 

  • Käytetyt lähteet: Arktiset Aromit, Kanerva, Calluna vulgaris

Kangasmaitikka

Kangasmaitikka (Melampyrum pratense) on puoliksi loisena elävä pieni keltakukkainen yksivuotinen ruohokasvi.

Keltakukkaiset kangasmaitikat aloittavat kukintansa keskikesästä. Kukat ovat tavallisesti yksivärisen vaalean keltaisia. Kangasmaitikka on muiden kasvien puoliloinen, joka ei kykene lisääntymään ilman isäntää. Kasvi imee isännältään typpi- ja fosforiyhdisteitä, joita se tarvitsee kukkiakseen. Isäntäkasvina voi ilmeisesti toimia lähes mikä laji tahansa, mutta varvut ja mänty sekä kuusi lienevät tavallisimpia maitikoiden loisinnan kohteita.

Kangasmaitikka on Suomen yleisin maitikkalaji. Puoliloisena se imee ravintoa naapurikasvien, kuten männyn tai puolukan juurista. Kangasmaitikka kasvaa10–40 senttimetriä korkeaksi ja on vaihtelevasti haarova ruohovartinen kasvi. Kangasmaitikan lehdet ovat kapeat ja tummanvihreät. Varsi on hento ja usein punertava. Kangasmaitikka kukkii heinä-elokuussa. Keltavalkoiset kukat sijaitsevat pareittain, ja kukkaparien väli on pitkä. Kukinnan jälkeen koko kasvi kuivuu mustaksi.

Maitikoiden meteen pääsevät käsiksi vain pitkäkieliset hyönteiset, kuten kimalaiset. Jos kukassa ei käy pölyttäjiä, tapahtuu itsepölytys. Yksivuotiselle kangasmaitikalle pölytyksen varmistaminen onkin ensiarvoisen tärkeää. Kangasmaitikan siemenet itävät syksyllä sirkkataimiksi ja talvehtivat hangen alla jatkaen kasvua seuraavana suvena. Kangasmaitikka suosii kasvupaikkoina kangasmetsiä, kallioita sekä joskus myös erittäin kuiviakin niittyjä.

  • Lähteet: LuontoPortti, kangasmaitikka, (Melampyrum pratense)

Karhunputki

Karhunputki eli niittykarhunputki (Angelica sylvestris) on sarjakukkaisiin kuuluva hyönteispölytteinen melko korkea kasvi.

Karhunputken lehtiruoti on uurteellinen: lehtiruodissa on siis pituussuunnassa ura, jonka leveys voi olla useitakin millimetriä kasvin koosta riippuen.

Karhunputken ontto ja kova varsi on tavallisesti punakirjava, haarova ja yläosasta karvainen. Lehdet ovat kierteisesti. Alalehdet ovat isoja sekä iso- ja väljätuppisia. Lehtiruodin yläpinta on kourumainen. Lehtilapa on kolmiomainen, kaksi tai kolme kertaa parilehdykkäinen. Lehdykät ovat puikeita ja sahalaitaisia. Päätölehdykkä on tavallisesti liuskaton. Verson ylimmät lehdet ovat lavattomia sekä tuppimaisia.

Kukinto on pää- ja pikkusarjoista muodostuva kerrannaissarja. Pääsarjassa on yhdestä kolmeen aikaisin varisevaa suojuksen lehteä. Pikkusarjan suojuksen lehdet ovat tasasoukkia ja alaviistoja. Lisäksi pikkusarjojen perät ovat lyhytkarvaisia.

Karhunputkea on käytetty värjäykseen, lääkkeenä ja nälänhädän aikana ravinnon lähteenä. Ravintokäytössä on oltava varovainen, sillä karhunputkea muistuttavista kasveista myrkkykeiso ja myrkkykatko ovat myrkyllisiä. Rohdoskasvina karhunputkea on käytetty ruuansulatus- ja virtsatievaivoihin, höyryhengitykseen sekä ihon desinfiointiin.

  • Käytetyt lähteet: Lajitietokeskuksen lajiluettelo, Karhunputki (niittykarhunputki) – Angelica sylvestris.

Kielo

Kielo (Convallaria majalis) on Convallaria- sukuun kuuluva monivuotinen ruohovartinen kasvi.

Kansalliskukkamme kielo on meille monelle tuttu kasvi. Kielon kukinta alkaa touko–kesäkuun vaihteessa. Pitkään kukkavarteen puhkeaa noin 6–12 kellomaista kukkaa. Vaikka kukissa ei ole mettä, houkuttelee tuoksu kuitenkin pölyttäjiä. Kukista kehittyy syksyyn mennessä oranssit, myrkylliset marjat. 

Kielo kukkii touko–kesäkuussa valkoisin tuoksuvin kukin. Kielon lehdet ovat ehytlaitaiset ja kielen muotoiset. Pitkään kukkavarteen puhkeaa 6–12 kellomaista kukkaa. Vaikka kukissa ei ole mettä, houkuttelee tuoksu pölyttäjiä. Kukista kehittyy syksyllä oranssit marjat, jotka ovat myrkyllisiä. Kielo lisääntyy sekä siemenistä että maavartensa avulla.

Parhaiten kielo kukkii valoisilla ja kuivahkoilla lehtomailla. Se menestyy myös kangasmetsissä, mutta karuimmilla paikoilla se ei jaksa kukkia. Pelkät kielon lehdetkin ovat ilman kukintoakin kauniit. Kukkimattomuuteen on olemassa myös kielon elämänkiertoon liittyvä selitys, sillä kielo kukkii vasta noin kymmenvuotiaana.

Kaunista ja miellyttävän tuoksuista kieloa on perinteisesti käytetty hajuvesiteollisuudessa ja kosmetiikkatuotteissa. Kasvia kerättäessä kannattaa kuitenkin muistaa kielon myrkyllisyys nautittuna. Kielo valittiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä maamme kansalliskukaksi vuonna 1967. Virallisen kansalliskukka statuksen kielo sai kuitenkin vasta vuonna 1982.

Kultapiisku

Kultapiisku (Solidago virgaurea) on monivuotinen asterikasvi.

Kultapiisku kasvaa koko Suomen alueella. Kasvin keltaiset mykerökukat houkuttelevat paljon perhosia ja pölyttäjähyönteisiä. Kukinta-aika on yleensä heinä–syyskuussa. Kultapiiskun korkeus on kasvupaikasta riippuen 60–100 senttimetriä.

Kultapiiskusta tunnetaan neljätoista alalajia, joista Suomessa kasvaa kaksi. Pohjois-Lapissa yleisesti kasvava alalaji on nimeltään pohjankultapiisku (Solidago virgaurea subsp. lapponica), ja etelämpänä kasvava alalaji metsäkultapiisku (Solidago virgaurea subsp. virgaurea).

Pohjankultapiisku on 5–60 senttimetriä korkea ja suurikukkaisempi verrattuna 30–100 senttimetriä korkeaan metsäkultapiiskuun. Kultapiiskulla on perinnöllistä muuntelua, mikä ilmenee mukautumisena erilaisempiin kasvupaikkoihin.

Kultapiisku on Suomessa varsin yleinen metsäkasvi. Kasvupaikkoina kultapiisku suosii tuoreita ja lehtomaisia kangasmetsiä, vaikka sitä voi esiintyä myös karuissakin metsissä. Kultapiisku onkin laajimmalle levinneitä kasvejamme maassamme.

Kultapiiskua on käytetty rohtona virtsatieongelmien hoitoon. Liiallisesti käytettynä se on kuitenkin myrkyllistä. Värikasvina siitä saadaan kullankeltaista väriä.

  • Käytetyt lähteet: LuontoPortti, kultapiisku, Solidago virgaurea

Käenkaali, ketunleipä

Käenkaali eli metsäkäenkaali tai kansanomaisesti ketunleipä (Oxalis acetosella) on monivuotinen ruoho.

Käenkaali eli ketunleipä kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen varjoisissa kuusikoissa, lehtomaisissa metsissä, lehdoissa ja ravinteikkaissa korvissa. Kasvi on monivuotinen ja vihreä myös talvella. Ketunleivän lehtien raikas ja hapan maku johtuu oksaalihaposta, joka suojaa käenkaalia esimerkiksi hyönteisentoukilta ja etanoilta. Suurina määrinä oksaalihappo on myrkyllistä ihmisellekin, mutta pieni napostelu metsäretkellä ei ole pahasta.

Käenkaali eli metsäkäenkaali on monivuotinen, 5–10 senttimetriä korkea hento ruoho. Sen lehdet ovat ohuet, vaaleanvihreät, pitkäruotiset ja kolmisormiset. Lehdet menevät suppuun yöllä sekä huonolla säällä. Käenkaali muodostaa yleensä laajoja yhtenäisiä kasvustoja maavartensa avulla.

Käenkaali kasvaa Suomessa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomen lehdoissa sekä lehtomaisissa metsissä harvinaistuen Rovaniemen ja Kuusamon korkeudelle asti, jota pohjoisempana sitä ei juurikaan kasva.

Käenkaalia käytetään tuoreena lähinnä salaatteihin ja keittoihin. Kukat sopivat hyvin salaattien koristeeksi. Koska käenkaali kuivuu nopeasti, kannattaa lehdet ja kukat lisätä vasta vähän ennen tarjoilua.

Käytetyt lähteet: LuontoPortti, Käenkaali, (Oxalis acetosella)

Lillukka

Lillukka eli euroopanlillukka (Rubus saxatilis) on monivuotinen hyönteispölytteinen vatukkakasvi.

Varsistaan tunnettu lillukka kasvaa yleisenä koko maassa. Lillukkaa näkee yleensä lehtomaisilla ja tuoreilla kankailla sekä vesistöjen rannoilla, mutta myös korpisoilla sekä kallio- ja rinnemetsissä. Lillukka marjoo parhaiten harvennus- ja päätehakkuiden jälkeisillä ja valoisilla sekä puolivarjoisilla kasvupaikoilla. Marjojen poiminta-aika ajoittuu heinäkuun loppupuolelta syyskuuhun.

Sanonnan mukaisesti ei kannattaisi takertua lillukanvarsiin, pitää kyllä kirjaimellisesti paikkansa. Rönsyileviin lillukanvarsiin saattaa kuitenkin kompastua, vaikka haluaisikin kulkea eteenpäin ongelmitta. Useinhan ihminen takertuu lillukanvarsiin myöskin puheessa.

Yhdessä kesässä rönsy voi kasvaa jopa 3,5 senttimetriä ja yhden yksilön rönsyjen yhteispituus voi olla jopa 40 senttimetriä. Rönsyt juurtuvat loppukesästä ja tytäryksilöt itsenäistyvät, kun yhteys emokasviin katkeaa rönsyn lakastuessa. Lillukka kasvattaa raikkaita ja mehukkaita marjoja erittäin niukasti, joten keräämistä ajatellen ne eivät ole nousseet ainakaan suuren yleisön suosioon.

Käytetyt lähteet: LuontoPortti, Lillukka, (Rubus saxatilis)

Maariankämmekkä

Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata) on yleisin Suomessa kasvavista kämmekkälajeista.

Maariankämmekkä suosii reheviä ja kosteita kasvupaikkoja, lehtoja, soita ja niittyjä. Kasvin kukinto on yleisimmin väriltään vaaleanpunainen sinipunaisin kirjailuin.

Maariankämmekän ulkonäkö vaihtelee purppuranpunaisesta valkokukkaisiin kukintoihin. Kukkavarsi on 10–30 senttimetriä pitkä ja kukkien huulissa on kaunis kirjavointi. Kukinta ajoittuu kesä-heinäkuulle. Lehtien täplät muodostavat joskus upeaa rengaskuviointia. Maariankämmekkä pölyttyy hyvin, sillä kukassa ei ole mettä. Siemeniä kehittyy yleensä paljon.

Maariankämmekkä kasvaa usein kosteahkoilla paikoilla, kuten korvissa, soiden laidoilla, kangasmetsien soistuvissa painanteissa, suoniityillä sekä rannoilla.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Metsäkurjenpolvi

Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) on violettikukkainen polvenkorkuinen metsissä kasvava kasvi.

Metsäkurjenpolvi on yksi metsiemme näyttävimmistä ruohoista. Kukkien väri vaihtelee valkoisesta violettiin. Etelä- Suomessa kukkiminen alkaa yleensä kesäkuun alussa ja pohjoisemmassa maata kukkiminen ajoittuu juhannuksen tienoille, minkä vuoksi kasvia kutsutaan usein myös juhannuskukaksi.

Metsäkurjenpolvi on valittu Kajaanin nimikko kasviksi. Kasvi on ruohovartinen pystyhaarainen nukkamaisen karvan peitossa, joka kasvaa 25–50 senttimetriä korkeaksi. Sen lehdet ovat sormijakoisia ja isohampaisia. Kaksittain kasvavat kukat ovat violetteja, joskus valkoisia ja 15–35 millimetriä leveitä. Metsäkurjenpolven kukinta ajoittuu kesä-heinäkuulle.

Metsäkurjenpolvi kasvaa koko Suomen alueella. Se suosii kosteita paikkoja, kuten lehtoja, rantaniittyjä ja ojanpientareita. Sitä esiintyy myöskin mustikkatyyppiin kuuluvilla tuoreilla kankailla. Monet päiväperhoslajit käyttävät kukkia ravinnokseen. Metsäkurjenpolvi on myös sinisiipien toukkien ravintokasvi.

Lähteet: LuontoPortti,Metsäkurjenpolvi, (Geranium sylvaticum)

Metsätähti

Metsätähti (Lysimachia europaea, syn. Trientalis europaea) on monivuotinen metsäpohjkerroksen valkokukkainen kasvi.

Metsätähti on metsän pohjakerroksessa kasvava monivuotinen ruohovartinen kasvi, joka on varsin yleinen tuoreissa ja lehtomaisissa kangasmetsissä, vaikka onkin kuivahkojen kankaiden indikaattorilaji. Metsätähden tunnistaa valkoisista kukista sekä varrella sijaitsevasta lehtiruusukkeesta. Metsätähti kukkii touko-heinäkuussa.

Metsätähti kasvattaa 5–20 senttimetriä korkean kaljun ja yleensä haarattoman varren. Kasvin juurakko on hoikka ja suikerteleva, ja sillä on jopa 2–3 metriä pitkät maarönsyt. Maarönsyjen avulla metsätähti leviää ja saattaa muodostaa laajojakin kasvustoja.

Lehdet ovat melkein ruodittomia ja suikeita tai puikeita sekä väriltään yleensä ruskeanvihreitä. Varren keskivaiheilla sijaitsevat suuremmat lehdet ovat ruusukkeena ja alemmat pienemmät lehdet ovat kierteisesti ruusukkeen alla tai puuttuvat kokonaan.

Kukat ovat valkoisia tai joskus myös vaaleanpunaisia. Ratasmaisia kukkia on tavallisesti joko yksi tai kaksi, ja ne sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Metsätähti kukkii Suomessa touko-heinäkuussa. Vaikka kukissa vierailee niukasti pölyttäjiä, on metsätähden kasvullinen lisääntyminen tehokasta. Yhdessä metsätähtiyksilössä voi olla 2–3 metrin mittaista rönsyä, joiden avulla kasvi leviää. 

Metsätähti kasvaa monenlaisissa metsissä kuivista kangasmetsistä rämeille, mutta yleisimmin kosteahkoissa kangasmetsissä. Sitä tavataan myös metsäniityillä, pientareilla ja puurajan yläpuolella tunturikankailla.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Mustakonnanmarja

Mustakonnanmarja (Actaea spicata) on Euroopassa kasvava mustamarjainen ja hyvin myrkyllinen lehtojen leinikkikasvi.

Mustakonnanmarja on monivuotinen leinikkikasvi. Se kasvaa 30 – 60 senttimetriä korkeaksi. Kasvilla on suuret vihreät tyvilehdet ja varsilehdet ovat vähän pienemmät. Mustakonnanmarja kukkii kesäkuussa ja sen kukat ovat valkoisia tai punertavia. Marjaterttu on kiiltävän musta ja erittäin myrkyllinen.

Monivuotinen mustakonnanmarja kasvaa 30–60 senttimetriä korkeaksi. Juurakko on lyhyt, viisto ja puutunut. Pystyt varret ovat kaljuja ja niiden tyvellä on kolme tai neljä suomua. Tummanvihreät hammaslaitaiset lehdet ovat kaksi tai kolme kertaa sormilehdykkäisiä. Kukinto on latvaterttu ja kukat valkeat, josta kehittyy kiiltävän musta marja.

Mustakonnanmarja on kokonaan myrkyllinen kasvi. Joutuessaan ihon kanssa kosketuksiin marjat aiheuttavat punoitusta ja rakkoja. Marjoen syöminen aiheuttaa pahoinvointia, vatsakipuja ja ripulia sekä myöhemmässä vaiheessa huimausta ja hengenahdistusta.

Myrkytys vaatiikin välitöntä lääkärinhoitoa, sillä kuolettava annos marjoja aiheuttaa hengityshalvauksen ja verenkierron pysähtymisen. Myrkyllisyydestä johtuen mustakonnanmarjaa kutsutaan myös nimillä karhunsurma ja surmanmarja.

Mustakonnanmarja viihtyy tuoreissa ja kuivahkoissa lehdoissa etenkin kallionalusilla ja rinteillä.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Mäntykukka

Kangasmäntykukka eli mäntykukka (Hypopitys monotropa) on matalakasvuinen lehtivihreätön loiskasvi.

Mäntykukat ovat loisia, jotka ottavat ravinteet ja veden isäntäkasvinsa, yleensä männyn, juurista sienirihmojen välityksellä. Välittäjäsienenä toimivat mitkä tahansa männyn seuralaistateista, kuten esimerkiksi kangas- ja samettitatti.

Monivuotinen mäntykukka kasvaa 15–25 senttimetriä korkeaksi. Kasvin paksussa varressa on suomuja. Kukinto on terttu, jossa on useita nuokkuvia kukkia. Kukan verhiö ja teriö ovat neljä- tai viisilehtisiä ja kellomaisia sekä erilehtisiä.

Mäntykukka saa ravintonsa tattien sienirihmaston välityksellä yleensä männyltä, joten on siis männyn välillinen loinen. Myöskin sienijuuren sieniosapuolen kanssa mäntykukka elää symbioosin sijasta loissuhteessa.

Suomessa tavataan kahta mäntykukan alalajia. Molemmat alalajit ovat väriltään kellanvalkoisia, mutta joskus harvoin kangasmäntykukasta voi esiintyä punaista muotoa. Mäntykukka kukkii heinä-elokuussa. Sateisina kesinä saattaa kukkia runsaana ja tuottaa jopa kymmenien kukintoversojen ryhmiä, mutta kuivina kesinä kukinta voi jäädä väliin.

Lajia tavataan Oulun ja Kainuun korkeudelle saakka. Alalajeista kangasmäntykukka on yleisempi ja sitä tavataan koko levinneisyysalueella. Kaljumäntykukan levinneisyysalue rajoittuu kalkkipitoisiin lehtoihin Ahvenanmaalle sekä Etelä-Suomen rannikkoalueille. Kaljumäntykukka on myös luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi.

Lähteet: LuontoPortti, Mäntykukka (Hypopitys monotropa).

Oravanmarja

Oravanmarja eli metsäoravanmarja (Maianthemum bifolium) on oravanmarjojensukuun ja parsakasvien heimoon kuuluva monivuotinen juurakollinen ruohokasvi.

Oravanmarja on yleinen kasvi kaikkialla Suomessa. Runsaimpana sitä kuitenkin esiintyy tuoreissa havu- ja sekametsissä. Silposuonisia kiiltävänvihreitä lehtiä on kaksi ja ne sijaitsevat varressa kierteisesti hieman eri korkeudella. Varren tyvellä on lisäksi kaksi suomumaista lehteä. Oravanmarja kukkii touko-kesäkuussa. Valkoisen kukkatertun pituus on noin 2-3 senttimetriä ja siinä on yleensä kaksikymmentä kukkaa.

Oravanmarjan varsi on 10–20 senttimetriä korkea ja yläosasta lyhytkarvainen. Kukkivassa kasvissa on yleensä kaksi varsilehteä. Lehdet ovat kierteisesti ja ruodillisia. Tyvi on tuppimainen. Lehtilapa on herttamainen, teräväkärkinen, ehytlaitainen, silposuoninen ja alapuolelta harvakarvainen. Juurakko on rihmamainen sekä haarova ja muodostaa suuria kasvustoja.

Suomessa oravanmarjaa kasvaa yleisesti lähes koko Suomessa, mutta se harvinaistuu Rovaniemen pohjoispuolella. Oravanmarja suosii kuivia ja tuoreita lehtoja, lehtomaisia kangasmetsiä ja metsänreunoja, hakamaita sekä puronvarsia.

Lähteet: LuontoPortti, Oravanmarja (Maianthemum bifolium).

Orvokit

Orvokit (Viola) on orvokkikasveihin kuuluva kasvisuku, johon kuuluu 400–500 lajia.

Orvokkikasvien sukuun kuuluu noin 500 lajia, joista Suomessa kasvaa luonnonvaraisena noin 17 lajiketta. Lisäksi meillä kasvaa eri orvokkiristeymiä. Tyypillisesti orvokin kukassa on viisi isoa sydämen muotoista terälehteä. Terälehdet ovat yleensä epäsymmetrisesti. Orvokkeja kasvaa sekä pieni, että isokukkaisia lajeja.

Herkän siniset orvokit avaavat kukkansa alkukesästä. Orvokeilla on tyypillisesti sydämenmuotoiset lehdet ja epäsymmetriset viisiterälehtiset kukat, joissa yksi iso terälehti suuntautuu yleensä alaspäin ja loput neljä ovat pareittain symmetriset sen yläpuolella.

Suomessa orvokkeja löytyy luonnosta 14 itsenäistä lajia, joista kahdella on vielä kaksi alalajia. Lisäksi jos mukaan otetaan risteymät, on erilaisia orvokkeja huomattavasti enemmän. Suomen yleisimmät lajit ovat suo-, aho- korpi-, pelto- ja ­metsäorvokki.

Rätvänä

Rätvänä (Potentilla erecta) on sormihanhikkien sukuun ja ruusukasvien heimoon kuuluva laji.

Rätvänä on monivuotinen kasvi, joka viihtyy metsänlaiteilla, hakamailla, niityillä ja rehevillä soilla. Kukat ovat keltaiset ja kukinta-aika ajoittuu yleensä kesäkuusta elokuulle. Kukat ovat ulkoverhiöllisiä. Verhiö ja teriö ovat yleensä nelilehtiset.

Rätvänä on ruohovartinen 10–30 senttimetriä korkea kasvi. Maavarsi on paksu, haaroittuva ja sisäosistaan punainen. Sen sormilehdykkäiset lehdet kasvavat ruusukkeina. Neliterälehtinen kukka on keltainen ja halkaisijaltaan 5–10 millimetriä. Kukinta ajoittuu kesä-elokuulle.

Rätvänä viihtyy hyvin kosteilla valoisilla paikoilla, kuten metsien reunassa ja soilla. Ennen rätvänää on käytetty rohdoskasvina sekä lankojen värjäykseen.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Sianpuolukka

Sianpuolukka (Arctostaphylos uva-ursi) on puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) muistuttava sianpuolukoihin (Arctostaphylos) kuuluva talvivihanta varpukasvi

Sianpuolukka muistuttaa puolukkaa, vaikka kasvit eivät olekaan lähisukulaisia. Puolukkaan verrattuna lehdet ovat kapeampia ja tyveään kohti vähitellen suippenevia ja niiden alapinnalla lehtisuonten verkkokuvio on selvä lukuun ottamatta puolukalle tyypillisiä tummia pisteitä. Sianpuolukka kukkii metsämarjoistamme ensimmäisenä, jopa huhtikuussa.  

Sianpuolukka on 10–20 senttimetriä korkea monivuotinen varpu. Sen haarat ovat 30–100 senttimetriä pitkiä, ja ovat kiinnittyneet maahan keskustasta paksulla pääjuurella. Vahapintaiset lehdet ovat pituudeltaan 12–30 millimetriä, kärkiosastaan leveämpiä, tyveen suippenevia, ehyt- mutta ripsilaitaisia sekä alta uurteisesti verkkosuonisia.

Kukat ovat niukkakukkaisessa tertussa. Teriö on ruukkumainen, ahdassuinen, vaaleanpunainen ja vihreänvalkoinen. Sianpuolukka kukkii touko-kesäkuussa. Litteän pallomainen ja kiiltävän punainen marja on halkaisijaltaan noin 10 millimetriä. Puolukkaan verrattuna se on maultaan jauhomainen ja kuivahko sekä myöskin mehuton.

Karuilla mailla sianpuolukkaa esiintyy koko Suomessa. Sianpuolukka on myös happaman maan kasvi, eikä se siedä multavaa ja runsasravinteista kasvupaikkaa. Laji viihtyy parhaiten valoisilla, hiekkaisilla tai hietaisilla karukkokankailla sekä kuivilla ja kuivahkoilla kankailla. Paljastuneilla hiekka- ja sorapinnoilla sianpuolukkaa voi kasvaa laajoja mattomaisia kasvustoja. Kasvia esiintyy myös tunturikankailla.

Aikoinaan sianpuolukan marjoista on tehty hätäleipää, keitetty siirappia ja valmistettu etikkaa. Sianpuolukan lehdet sisältävät arbutiinia ja metyyliarbutiinia, jotka muuttuvat elimistössä hydrokinoniksi. Tällä yhdisteellä on antiseptinen vaikutus virtsateiden tulehduksissa, mutta se on kuitenkin myös myrkyllistä.

Käytetyt lähteet: Arktiset Aromit, sianpuolukka, Arctostaphylos uva-ursi

Sudenmarja

Sudenmarja eli lehtosudenmarja (Paris quadrifolia) on tuoreissa metsissä ja lehdoissa kasvava monivuotinen ruohovartinen kasvi.

Sudenmarjaa kasvaa lehdoissa ja lehtomaisilla tuoreilla kankailla. Kasvi kukkii touko-kesäkuun vaihteessa. Erikoisen näköinen kukinto on vaatimaton ja koostuu neljästä verho- ja terälehdestä, kahdeksasta heteestä sekä yhdestä emiöstä. Sudenmarjan juuret ja marjat ovat myrkyllisiä.

Sudenmarja kasvaa 10–35 senttimetriä korkeaksi. Se muodostaa neljä soikeaa ehytreunaista lehteä kiehkurana varren yläosassa. Sudenmarja kukkii touko-kesäkuun vaihteessa. Kukan se muodostaa neljästä verho -ja terälehdestä, kahdeksasta heteestä ja yhdestä emiöstä. Kukasta kehittyy myöhemmin heinäkuussa myrkyllinen, hieman mustikan näköinen marja. Suomessa sudenmarjaa esiintyy koko maassa.

Sudenmarjasta käytetään myös nimityksiä karhunmarja, kuolemanmarja ja käärmeenmarja johtuen kasvin myrkyllisyydestä. Myrkyllisyydestä huolimatta sudenmarjaa on ennen kuitenkin käytetty lääkekasvina. Koko kasvia on käytetty ulkoisesti haavojen ja paiseiden hoidossa, sekä silmälääkkeenä.

Käytetyt lähteet: Pohjolan kasvien pauloissa.https://pohjolankasvienpauloissa.com/paris-quadrifolia-sudenmarja-lehtosudenmarja/

Talvikit

Talvikit eli terttutalvikit (Pyrola) ovat kanervakasvien heimoon kuuluva kasvisuku.

Talvikeilla on yhteistä rönsyilevä maavarsi, josta nousee punertavan ruskea ja lehdetön kukkavarsi. Kasvin korkeus vaihtelee 5-30 senttimetrin välillä. Kukinto on pysty ja terttumainen ja kukilla on pyöreä kellomainen muoto ja ne ovat väriltään vaaleanpunaisia, vihertäviä tai kokonaan valkoisia. Kukkia on tavallisesti 5-15 ja ne nuokkuvat hieman. Hedelmä on pallomainen kota (kuvassa).

Talvikin lehdet ovat pitkänpyöreitä tai soikeita ja ne muodostavat ruusukkeen. Kukat sijaitsevat ovat pystysuorassa kukkavarressa muodostaen terttumaisia kukintoja ja ne ovat tavallisimmin valkoiset tai vaaleanpunaiset. Talvikin tuntomerkki on kukkien kaareva, pientä kelloa muistuttava muoto, johon liittyy, että heteet työntyvät terälehtien välistä esiin.

Suomessa kasvavista talvikkilajeista yleisimpiä ovat isotalvikki, pikkutalvikki ja keltatalvikki. Talvikit kasvavat yleensä varjoisissa metsissä. Kuitenkin monet niistä esiintyvät vain pienellä alueella, mutta varsinkin pohjoisimmilla esiintymisalueillaan ne voivat kuitenkin olla hyvinkin yleisiä.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Vanamo

Vanamo (Linnaea borealis) on pienikokoinen ainavihanta varpu.

Vanamo on pienikokoinen ainavihanta varpukasvi. Sen yli metrin pituinen ohut varsi suikertaa maanmyötäisesti, usein rennosti sammalen pinnalla. Varrelta nousee hento pysty kukintovana kukkimaan kesä- ja heinäkuussa. Siinä on kaksi vaaleanpunertavaa kellomaista kukkaa.

Vanamo kasvaa 0,5–1 metriä pitkäksi, joskus pidemmäksikin. Vanamon ohut varsi suikertaa usein aluskasvillisuuden pinnalla. Lehdet ovat pyöreähköt ja kasvavat kaksittain. Lehdet talvehtivat kaksi vuotta ja kuolevat kolmantena talvena. Hento kukkavarsi nousee noin viiden senttimetrin korkeuteen, ja siinä on kaksi vaaleanpunertavaa kellomaista kukkaa. Kukista lähtee voimakkaampi tuoksu yöllä. Vanamon kukinta ajoittuu kesä-heinäkuulle.

Vanamo on ikimetsien laji, sillä se runsaimmillaan satavuotiaassa metsässä. Se viihtyy erityisesti mustikkatyypin kuuluvissa kuivissa ja tuoreissa kangasmetsissä. Sitä voi löytää myös hakkuuaukeilta sekä tienvarsilta.

Vanamo on vanha rohdoskasvi, jota on käytetty esimerkiksi Venäjällä hermosto- ja selkävaivoihin. Vanamoista tehdyn uutteen on uskottu myös auttavan rakkausasioissa.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Variksenmarja

Variksenmarja eli mustavariksenmarja (Empetrum nigrum), jota kutsutaan myös kaarnikaksi, on ainavihanta varpukasvi, joka kuuluu kanervakasvien (Ericaceae) heimoon.

Variksenmarja kasvaa pääasiassa kuivilla ja kuivahkoilla ja tuoreilla kankailla sekä aapasoiden rämemättäillä. Kasvin punaiset kukat puhkeavat lehtihankoihin huhti-kesäkuulla. Mehevä luumarja on väriltään kiiltävän musta.   

Variksenmarjalla on tiheä versosto, ja neulasmaiset reunoilta kiertyneet pienet lehdet sietävät kuivuutta ja selviävät talvesta vähäisenkin lumipeitteen turvin paleltumatta. Lehtihankoihin muodostuvat vaaleanpunaiset pienet kukat, joista kehittyvät kiiltävän mustat mehevät luumarjat.

Variksenmarja on yleinen myös koko Suomessa. Sitä kasvaa sekä kankailla että rämeillä. Lapissa sitä kasvaa myös tuoreissa ja lehtomaisissa metsissä sekä tuntureilla.

Variksenmarja sisältää runsaasti vitamiineja ja kuituja, ja millään muulla kotimaisella marjalla ei ole niin suurta määrää flavonoidia. Kautta aikojen variksenmarja on ollut myös tärkeää ravintoa Pohjoisen kansoille.

Velhonlehti

Pikkuvelholehti eli velholehti (Circaea alpina) on pienikokoinen medetön ja itsepölytteinen kasvi.

Velhonlehden varsi on ohut, hauras, veltohko sekä kalju. Vastakkain olevien lehtien ruoti on litteähkö ja lehtilapa on herttamainen, nirhalaitainen, ohut, kiiltävä sekä laidoilta kaarikarvainen. Kukintoranka on nystykarvainen. Kukat ovat pieniä, ja sekä verhiö että teriö ovat kaksilehtisiä. Terälehdet ovat valkoisia tai vaaleanpunertavia.

Pikkuvelholehti kasvaa 5–20 senttimetriä korkeaksi. Varsi on ohut, hauras, veltohko ja kalju. Vastakkain olevien lehtien ruoti on litteähkö. Lehtilapa on herttamainen, nirhalaitainen, ohut, kiiltävä ja laidoilta kaarikarvainen.

Kukintoranka on nystykarvainen. Kukat ovat pieniä, ja sekä verhiö että teriö ovat kaksilehtisiä. Terälehdet ovat valkoisia tai vaaleanpunertavia. Suomessa pikkuvelholehti kukkii heinäkuussa. Siemenet kypsyvät päärynämäisissä ja kaarikarvaisissa pähkylöissä. Kasvi talvehtii rönsyjen avulla.

Pikkuvelholehti on varjokasvi. Sen suosimia kasvupaikkoja ovat kosteat lehdot, lehtokorvet, lähteiköt ja purolaaksot.

  • Käytetyt lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Yövilka

Yövilkka eli havuyövilkka (Goodyera repens) on pieni valkokukkainen kämmekkäkasveihin kuuluva kasvi.

Yövilkan kukintotähkän pituus on 3–7 senttimetriä ja toispuolinen. Kukka on valkoinen, karvainen, heikosti tuoksuva ja kehälehdet 3–4 millimetriä. Huuli alaspäinen ja kannukseton.

Monivuotinen yövilkka kasvaa noin 10–30 senttimetrin korkuiseksi muodostaen muiden kämmekkäkasvien tapaan sienijuuren. Juurakko on vaakasuora ja haarova. Juurakosta lähtee runsaasti myös kukattomia ruusukkeita. Varsi on karvainen. Vihreät tai valkokirjavat, nahkeapintaiset lehdet ovat ruusukkeena maata vasten. Alimmat lehdet ovat ruodillisia. Lehden lapa on 1–3 senttimetriä pitkä, soikea, paksuhko ja verkkosuoninen.

Ruusukelehdet voivat sopivalla kasvupaikalla muodostaa laajojakin kasvustoja sammalessa leviävän maavarren ansiosta. Lehdet talvehtivat kaksi vuotta vihreinä. Ylempänä varressa on vain suomumaisia ylälehtiä. Lehtilapa on soikea tai suikea, verkkosuoninen ja ehytlaitainen.

Suomessa yövilka kukkii heinä-elokuussa. Valkoinen kukinto on 3–7 senttimetriä korkea toispuolinen tähkä. Yövilkka on ehkä Suomen yleisin kämmekkäkasvi ja kasvaa koko maan alueella. Se on myöskin vaativa kasvuympäristönsä suhteen. Yövilkka kasvaa vanhoissa kuusimetsissä, usein mäkisillä tai kivikkoisilla alueilla.

Puut ja pensaat (13)

  • Haapa
  • Harmaaleppä
  • Hieskoivu
  • Kiiltopaju (pensas)
  • Korpipaatsama (pensas)
  • Lehtokuusama (pensas)
  • Metsälehmus
  • Näsiä (pensas)
  • Raita
  • Rauduskoivu
  • Tervaleppä
  • Tuomi
  • Vadelma (pensas)

Haapa

Metsähaapa eli haapa (Populus tremula) on pajukasvien heimoon ja poppeleidn sukuun kuuluva nopeakasvuinen lehtipuu, jonka lehdet värisevät pienessäkin tuulessa. 

Haapa on helppo tunnistaa värisevistä lehdistä. Lehdet värisevät jo pienessäkin tuulessa. Haapa on monimuotoisuuden kannalta tärkeimpiä puulajeja. Puun kuorella on korkea pH-arvo, joten siinä elää vaateliasta jäkälälajistoa. Koska haapa voi elää pitkään onttonakin, se on myös hyvä pesäpuu linnuille sekä muillekin kolopesijöille. 

Haapa tunnetaan havisevista lehdistään. Haapa on 15–30 metrin korkuiseksi kasvava nopeakasvuinen lehtipuu. Tahmeat silmut ovat kierteisiä. Lehdet ovat pitkäruotisia ja sijaitsevat kierteisesti lyhytversoissa. Vanhojen lehtien lehtilapa on pyöreähkö, mutkalaitainen tai tylppähampainen, sulkasuoninen, kalju, alhaalta vaaleamman vihreä. Syysväritys vaihtelee punaoranssista loistavan keltaiseen.

Haapa kukkii huhti-kesäkuussa ennen lehtien puhkeamista. Se on kaksikotinen (emi- ja hedekukat eri yksilöissä) ja tuulipölytteinen. Kukinto 8–18 senttimetrin mittainen norkko. Kasvupaikkoina ovat kuivat, tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, rehevät korvet, kuloalat, kalliot ja metsänreunat.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta haapa on Suomen metsien avainlaji. Avainlaji on siis laji, jonka olemassaolo on koko sen ympäristökokonaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeä.

Haapa on sekä kasvu- että lahoamisvaiheessa monen eliölajin kotipaikka. Haavan rungolla viihtyvät monet jäkälät, sammalet, käävät, hyönteiset, toukat. Pesäpuunakin haapa on tärkeä, sillä pesän voivat tehdä muun muassa eri tikkalajit ja niiden koloon myöhemmin liito-orava. Joillekin päiväperhoslajeille haapa toimii myös isäntäkasvina.

Lähteet: LuontoPortti, haapa (Populus tremula)

Harmaaleppä

Harmaaleppä (Alnus incana) on koivukasvien heimoon ja leppien sukuun kuuluva puulaji.

Harmaalepän lehdet ovat väriltään harmaanvihreät ja muodoltaan soikeanpyöreät ja suippokärkiset sekä karvaiset.

Harmaaleppä on nopeakasvuinen, mutta lyhytikäinen puulaji. Harmaaleppä on hyvin monimuotoinen. Kasvupaikkoina se suosii reheväkasvuisia maita ja lisääntyy ja leviää hyvin. Tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, korvet, rannat, teiden varret, peltojen ja niittyjen laidat sekä kaskimaat.

Lepät pudottavat lehtensä vihreinä, koska niiden juurinystyröissä on typensitojabakteereita, jotka sitovat ilmakehän typpeä. Vihreänä putoavat lepän lehdet ovatkin mainio typpilannoite maaperälle.

Lähteet: LuontoPortti, harmaaleppä, (Alnus incana).

Hieskoivu

Hieskoivu (Betula pubescens) on koivukasvien (Betulaceae) heimoon kuuluva puu.

Hieskoivulla on vaalea ja sileä runko ja poikittaissuuntaisia halkeamia (rauduskoivulla pitkittäissuuntaisia halkeamia). Oksat suuntautuvat sivulle tai alaviistoon, riippuvat vain kärkiosastaan. (rauduskoivulla kokonaan riippuvat). Pyöreähkö lehtilapa on ohut ja puikea ja lyhytkärkinen sekä kertaalleen sahalaitainen. Lisäksi hieskoivu on yksi- tai useampi runkoinen. Hedelmänorkkosuomun sivuluiskat siirottavat etuviistoon (Sen sijaan rauduskoivulla sivulle tai taaksepäin). Kuvassa vasemmalla hieskoivu ja oikealla rauduskoivu.

Hieskoivu on usein monirunkoinen puu, ja kasvaa parhaimmillaan 20 metrin pituiseksi. Koivun runkoa peittää valkoinen tuohi ja rungon tyveä vaalea tyvikaarna. Latvuksen uloimmat haarat ovat usein riippuvia.

Hieskoivu kasvaa Suomessa aina Kittilän korkeudelle saakka. Parhaiten se viihtyy kuitenkin tuoreissa runsasravinteisissa metsissä ja erilaisilla soilla, ojissa, rannoilla sekä teiden reunamilla. Se kestää myös hyvin ilmansaasteita ja tarvitsee paljon valoa. Koivu kesää hyvin myrskyjä, koska sillä on paksu voimakkaasti haarautunut pääjuuri.

Kiiltopaju

Kiiltopaju (Salix phylicifolia) on yleinen pohjoiseurooppalainen pensas tai pieni puu.

Kiiltopaju on Suomen yleisin pajulaji. Sitä löytää kasvamassa muun muassa ojienvarsilta, rannoilta ja korpisoilta. Kiiltopajun tuntomerkkejä ovat yläpinnaltaan kiiltävät, alapinnalta harmaat, kapeat lehdet ja kiiltävän punertavat oksat.

Kiiltopaju kasvaa yleensä 2–3 metriä korkeaksi pensaaksi. Sillä on sirot ja sitkeät oksat. Kuori on väriltään voimakkaan punaruskea. Lehdet ovat kapeahkot, pitkulaiset ja yläpinnaltaan kiiltävän tummanvihreät ja alapinnaltaan himmeän sinivihreät. Keväällä pajunkissat aukeavat keltaisiksi kukinnoiksi.

Kiiltopaju on yleinen pensas Suomessa ja se kasvaa kosteissa paikoissa, kuten rannoilla ja ojanvarsilla.

Korpipaatsama

Korpipaatsama eli paatsama (Frangula alnus) on paatsamakasveihin kuuluva puuvartinen kasvi.

Korpipaatsamaa kasvaa koko Suomen alueella lukuun ottamatta aivan pohjoista Lappia. Kukat ovat vihreitä ja marjat kypsyvät vihreän ja punaisen kautta mustiksi. Tämä korpipaatsama löytyi Suomussalmelta Hossanjoen varrelta.  

Korpipaatsama on harittavaoksainen pensas, joka kasvaa 2–6 metrin korkuiseksi. Joskus se voi kasvaa pieneksi puuksi, jolloin sen rungon halkaisija on rinnankorkeudelta korkeintaan kymmenen senttimetriä. Puuaines on kellertävää ja ydinpuu oranssia. 

Korpipaatsama kasvaa rehevänpuoleisilla puronvarsi- ja rantakorvissa, ruoho- ja heinäkorvissa, soiden reunoilla, metsänreunoilla sekä tienvarsipensaikoissa.

Lehtokuusama

Lehtokuusama (Lonicera xylosteum) on puuvartinen pensas, joka kuuluu kuusamakasvien heimoon.

Lehtokuusama on rehevien lehtojemme varjoa rakastavia tyyppikasveja. Se on harittavahaarainen pensas, joka kukkii varhain keväällä heti silmujen puhjettua. Kukat ovat kellanvalkoisia. Kukinnan päätyttyä kehittyvät punaherukoita muistuttavat yhteen kasvaneet marjat, jotka ovat myrkyllisiä. Tämä lehtokuusama on kuvattu Siilinjärven Hamulassa.

Lehtokuusama on kasvaa 1–2 metriä korkeaksi pensaaksi. Oksat harittavat ja kasvavat vastakkain. Kuori on vaaleanharmaa. Oksat ovat onttoja. Lehdet muistuttavat korpipaatsaman lehtiä, mutta ovat harmahtavia ja karvaisia sekä kasvavat vastakkain. Kukat ovat vaaleankeltaisia. Marjat ovat punaisia ja myrkyllisiä sekä kasvavat pareittain ja ovat tyvestä yhteen kasvaneita.

Metsälehmus

Metsälehmus eli niinipuu (Tilia cordata) on puu, jota esiintyy luontaisesti Pietarsaari- Joensuu akselin eteläpuolella.

Metsälehmus kasvaa jaloista lehtipuulajeistamme kaikkein pohjoisimpana. Luontainen levinneisyysalue ulottuu Vaasan korkeudelle asti. Metsälehmus kasvaa luontaisesti lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä. Sen latvus on muodoltaan kapea ja varsinkin vanhemmat oksat ovat riippuvakärkisiä. Lehdet ovat selvästi sydämenmuotoiset ja herttamaiset sekä alapuolelta hieman sinertävät. Tämä metsälehmus on kuvattu Siilinjärven Toivalassa koulun viereisessä lehdossa.

Lehmuksen runko on tumma, nuorten vesojen musta, ja sen oksat kaartuvat alaspäin. Se kasvattaa runsaasti tyvivesoja. Silmu on pullea ja tumma. Lehdet ovat pyöreän herttamaiset. 

Metsälehmuksesta saatavasta niinestä valmistettiin ennen muun muassa köysiä ja mattoja. Puuaines on pehmeää, joten se sopii hyvin vuolemiseen ja veistotöihin. Metsälehmuksen kukista voidaan valmistaa rauhoittavaa, tuoksuvaa ja hyvänmakuista teetä.

Lähde: LuontoPortti, metsälehmus, (Tilia cordata).

Näsiä

Näsiä eli lehtonäsiä (Daphne mezereum), kansanomaisesti myös riidenmarja, on näsiäkasvien heimoon kuuluva pensas.

Lehtonäsiä on 50–100 senttimetrin korkuinen kesävihanta pensas, jonka varret ovat vaalean harmaanruskeita, pystyjä ja pystyhaaraisia. Lehdet kasvavat oksissa kierteisesti ja ovat noin 6–8 senttimetriä pitkiä.

Näsiä on lehtokuusaman (Lonicera xylosteum) tapaan tuoreiden ja kuivien lehtojen indikaattorilaji. Kasvupaikkoina ovat lehtomaiset kangasmetsät, lehdot ja lehtokorvet.

Lähde: LuontoPortti, Näsiä (Daphne mezereum).

Raita

Raita (Salix caprea) on pajukasveihin (Salicaceae) kuuluva kasvi.

Raita on runsas- ja tiheäoksainen puu tai iso pensas, joka kasvaa usein harvakseltaan ja yksittäin, mutta saattaa myöskin muodostaa myös pieniä metsiä. Raidan oksat ovat paksuja, melko hauraita ja kaljuja sekä väriltään kellanruskeita tai harmaita. Puuksi kasvaneen raidan punaruskean harmaa kuori on halkeileva ja kaarnainen. Nuoren raidan runko on yleensä sileä ja väriltään vihreä.

Raita on yleinen paju koko Suomessa, joka kasvaa usein monirunkoisena. Se voi kasvaa jopa 10-15 metriä korkeaksi puuksi. Raidan runko on nuorena vihreänharmaa ja sileä, mutta vanhemmiten kaarna halkeilee pitkittäin raidalliseksi. Soikeat lehdet ovat 6–10 senttimetriä pitkiä, päältä tummanvihreitä ja alta harmaita sekä nukkaisia.


Luonnon monimuotoisuuden kannalta raita on merkittävä laji. Se viihtyy tuoreissa metsissä, rannoilla ja viljelysmaiden pientareilla. Aikaisin keväällä kukkiva raita on tärkeä mesilähde mehiläisille ja kimalaisille. Vanhemmat lahot raidat ovat merkittävä elinympäristö monille lahopuusta riippuvaisille lajeille.

Rauduskoivu

Rauduskoivu (Betula pendula) on Suomen kansallispuu.

Rauduskoivun lehdet ovat kolmiomaiset, tyvestään leveämmät, suippokärkiset sekä kahteen kertaan sahalaitaiset.

Rauduskoivu on yleensä yksirunkoinen puu ja kasvaa 8-25 metriä korkeaksi. Rauhaskoivu tunnetaan myös riippa- ja vihdaskoivuna. Rauduskoivu on paljon valoa vaativa, runsaasti versova pioneeripuu, joka valtaa nopeasti paljaat alueet. Märillä tai tulvaisilla kasvupaikoilla rauduskoivu ei menesty. 

Hieskoivusta (Betula pubescens) rauduskoivun erottaa muun muassa riippuvista oksista ja tummasta, halkeilevasta tyvikaarnasta. Rauduskoivu myös puhkeaa lehteen hieskoivua aikaisemmin ja pudottaa lehtensä myöhemmin. Rauduskoivun kasvukausi on siis selvästi hieskoivua pidempi.

Tervaleppä

Tervaleppä (Alnus glutinosa) on leppien sukuun kuuluva lehtipuu.

Tervaleppä kasvaa yleisesti noin viisitoista metriä korkeaksi, joskus jopa kolmekymmentä metriseksi. Sen tunnistaa myös harmaalepän kuorta tummemmasta kuorestaan, joka vanhalla puulla paksuuntuu kaarnaksi.

Tervaleppä kukkii jo ennen lehteen tuloa. Kukinta-aika ajoittuu Suomen etelärannikolla tavallisimmin jo maaliskuun lopulle tai huhtikuun alkuun. Pohjoisimmilla kasvualueilla tervaleppä kukkii vasta huhtikuun lopulla. Hedekukinnot ovat pitkät roikkuvat kellertävät norkot ja emikukinto on käpymäinen. Siemenet kehittyvät kevään ja kesän aikana sekä varisevat alkusyksystä. Tervalepän lehti on tahmea.

Tuomi

Tuomi eli metsätuomi eli lehtotuomi (Prunus padus) on ruusukasveihin kuuluva lehtipuu.

Tuomen kukinto on riippuva, monikukkainen terttu. Kukat ovat melko pieniä, mutta tuoksuvia. Verho- ja terälehtiä on yleensä viisi. Terälehdet (6–9 mm) ovat valkeita tai joskus vaaleanpunaisia. Heteitä ja emejä on runsaasti.

Tuomen tuoksuva kukinta aloittaa kesän. Tämä nopeakasvuinen pioneeripuu sietää märkää maata, mutta viihtyy parhaiten tavallisessa puutarhamullassa. Joinain kesinä tuomenkehrääjäkoin toukat syövät lehdet ja peittävät puun vaaleaan seittiin, mutta pian tilalle kasvavat uudet lehdet.

Tuomi kasvaa hyvin nopeasti ensimmäiset 20–25 vuotta ja elää keskimäärin 60 vuotta. Yleensä tuomen korkeus vaihtelee 2-12 metrin välillä. Tuomi esiintyy tuoreilla tai kosteilla kasvupaikoilla, mm. rehevissä metsissä ja purojen varsilla. Se on tyypillinen lehtopainanteiden ja pellonreunojen puu, joka muodostaa usein ryteikköjä. 

Tuomen mustat marjat ovat karvaan makeita. Niistä voi tehdä hyvänmakuista likööriä tai käyttää esimerkiksi villan värjäykseen, jolloin saadaan hentoa lilaa väriä.

Käytetyt lähteet: LuontoPortti, tuomi (Prunus padus).

Vadelma

Vadelma eli punavadelma eli vattu (Rubus idaeus) on hyönteispölytteinen, monivuotinen vatukoihin kuuluva puolipensas.

Vadelma on puolipensas ja kasvin maanalaisista osista tulee vuosittain uusia versoja, jotka talvehtivat. Seuraavana vuonna versoihin kasvaa sivuversoja, jotka kukkivat ja muodostavat marjoja. Kypsät marjat irtoavat helposti kannastaan.

Vadelmapensas voi kasvaa noin kaksi metriä korkeaksi. Vadelman varsi on yleensä piikikäs. Sen vihreät lehdet ovat sahalaitaisia. Vadelman kukka kasvaa noin yhden senttimetrin kokoiseksi ja on normaalisti vihreänvalkoinen. Kypsä marja on väriltään tummanpunainen.

Tyypillisiä vadelman kasvupaikkoja luonnossa ovat hakkuuaukeat ja ojan vierustat. Vadelmaa kasvaa myös kallioilla ja typpipitoisilla alueilla.

Suot (10 kasvia)

  • Juolukka
  • Karpalot
  • Leväkkö
  • Pyöreälehtikihokki
  • Suokukka
  • Suomuurain (hilla, lakka)
  • Suopursu
  • Tupasvilla
  • Vaivaiskoivu
  • Vaivero

Juolukka

Juolukka (Vaccinium uliginosum) on mustikkaa muistuttava puuvartinen varpu.

Juolukka on mustikan lähisukulainen kookas ja runsassatoinen varpu, jonka marjat ovat erittäin terveellistä ja nopeita kerätä.


Juolukan voi sekoittaa helposti mustikkaan, mutta erot ovat kuitenkin selvät. Juolukan puuvartinen varpu voi muodostaa jopa metrin korkuisia tiheiköitä. Lehti kärjestä leveämpi kuin tyvestä, mustikalla päinvastoin. Marja on usein kulmikkaampi ja pitkulaisempi.

Juolukassa on runsaasti niin sanottuja flavonoleja, etenkin kversetiiniä, jonka on huomattu vaikuttavan ehkäisevästi muun muassa sydän- ja verisuonitauteihin.

Karpalot

Isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) on puolukoihin (Vaccinium) kuuluva punakukkainen ja -marjainen, ainavihanta varpu. 

. Suomessa esiintyy kahta karpalolajia. Isokarpalo ja hennompi pikkukarpalo. Isokarpalon marjat ovat pallomaisia, 10-15 millimetriä leveitä tai pisaramaisesti kärkeen tai tyveen päin leveneviä sekä väriltään punaisia tai tumman sinipunaisia. Pikkukarpalon marjat ovat pisaran muotoisia ja väriltään punaisia tai mustanpunaisia.

Karpalo on suikerteleva varpu, jonka versot matavat pitkin maata. Pareittain kasvavat lehdet ovat ainavihantia, kapeansoikeat, ja vaaleanpunaiset kukat kohoavat irti maasta parisenttisen kukkavarren päähän. Suuret marjat ovat kypsyttyään tummanpunaiset.

Karpalo on yleinen Suomessa. Se kasvaa erilaisilla soilla ja on usein parhaimmillaan melko märilläkin nevoilla. Vaikka sitä kasvaa myös rämeillä ja korvissa, jää marjasato niillä paikoilla usein vaatimattomaksi.

Leväkkö

Leväkkö (Scheuchzeria palustris) on kosteiden paikkojen kasvi, joka on sukunsa ja heimonsa ainoa laji.

Leväkkö kasvaa karujen soiden upottavimmilla rahkasammalpinnoilla rimpien reunuksilla, mutaisilla maanpaljastumilla sekä suolampien rannoilla. Kasvi kelluu märässä turpeessa muutaman sentin syvyydessä suikertavan, runsaasti ilmaa sisältävän maavartensa avulla. Laji onkin yleisimpiä suokasvejamme ja kasvupaikoillaan usein vallitseva.

Monivuotinen leväkkö kasvaa 10–30 senttimetriä korkeaksi. Kasvin juurakko on suikertava ja lehtituppien jäänteiden verhoama. Kalju varsi on mutkikas ja haaraton sekä lehdekäs. Tupelliset lehdet ovat kierteisesti ja kielekkeellisiä. Kooltaan ne ovat 10–20 senttimetriä pitkiä ja 1–2 millimetriä leveitä, muodoltaan tasasoukkia ja puoliliereitä sekä yhdeltä särmältään teräviä. Lehtien kärjissä sijaitsee pieni ilmahuokonen. Kukinto on kolmesta kymmeneen kukkainen harsu terttu. Kellanvihreät kukat ovat kaksineuvoisia. Kukassa on kuusi 2–3 millimetriä pitkää verholehtimäistä kehälehteä. Heteitä on kuusi ja emejä on kolme tai joskus jopa kuusikin. Leväkön kukinta ajoittuu Suomessa kesä-heinäkuulle.

Suomessa leväkköä voi tavata sopivilla kasvupaikoilla lähes koko maasta aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Leväkkö kasvaa karuilla nevoilla erityisesti rimpisilmäkkeissä sekä lampien suorannoilla. Kasvi ei menesty kalkkipitoisessa maaperässä.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Pyöreälehtikihokki

Pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia) on lähinnä soilla kasvava kihokkeihin kuuluva lihansyöjäkasvi.

Pyöreälehtikihokki on ruohoihin kuuluva lihansyöjäkasvi, joka vangitsee ravinnokseen pieniä hyönteisiä lehtien pinnoilla näkyvillä karvoilla ja niiden tahmeilla limapisaroilla.

Monivuotisen pyöreälehtikihokin lehdet kasvavat ruusukkeena maata vasten. Lehtiruoti on 5–45 millimetriä pitkä. Varsi pysty ja huomattavasti lehtiä pitempi, suoratyvinen, lehdetön, punainen vana. Valkoiset pienet kukat aukeavat yksihaaraiseen viuhkoon vain lyhyeksi aikaa.

Kihokit lienevät luontomme tunnetuimpia lihansyöjäkasveja. Pyydystämistään hyönteisistä ne saavat tarvitsemiaan typpiyhdisteitä, joita on niukasti niiden karuilla kasvupaikoilla, kuten rahkasammalsoilla. Kihokin lehdelle osunut eläin tarttuu kiinni nystykarvojen tahmeaan nesteeseen ja pyristely saa sen takertumaan entistä pahemmin. Karvat taipuvat kosketuspintaa kohden, ja jos ärsytys on tarpeeksi voimakas, koko lehtilapa alkaa kiertyä kokoon. 

Kihokkeja ostetaan etenkin limaa irrottavien yskänlääkkeiden valmistusta varten. Lääketeollisuuden raaka-aineeksi kihokit kerätään kokonaisina, ennen kuin kasvin kukinnasta tulee siemenkota. 

Lähteet: LuontoPortti, pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia).

Suokukka

Suokukka (Andromeda polifolia) on turvesoilla kasvava myrkyllinen varpu.

Suokukka kasvaa 10–30 senttimetriä korkeaksi. Varret ovat pystyjä, kaljuja, harvahaaraisia. Kasvilla on turpeensisäinen, pitkä, suikertava maavarsi. Lehdet ovat talvehtivia, sijaitsevat kierteisesti. Lehtilapa 1–4 senttimetriä pitkä ehyt tasasoukka tai pitkulaisen suippokärkinen ja alta harmaanvalkoinen, laita on käänteinen. Kukat ovat kaksineuvoisia, pitkäperäisiä ja nuokkuvia, sijaitsevat nelittäin tai viisittäin haarojen kärjissä. Teriö 5–8 millimetriä pitkä vaaleanpunainen, ruukkumainen ja viisiliuskainen. Kukkaperä ja verhiö ovat punaiset. Heteitä on kymmenen, emiö on yksivartaloinen.

Suokukka on soisilla kasvupaikoilla hyvin laaja-alainen ja viihtyy sekä märillä nevoilla että kuivilla rahkasammalmättäillä.

Lähteet: LuontoPortti, Suokukka (Andromeda polifolia).

Suomuurain (hilla, lakka)

Lakka eli hilla eli suomuurain (Rubus chamaemorus) on vatukoiden sukuun kuuluva ruohovartinen kasvi.

. Lakka on maanpäällisiltä osiltaan yksivuotinen mutta juurakoltaan monivuotinen soiden kasvi. Lakka on kaksikotinen eli kukin kasviyksilö muodostaa vain emi- tai hedekukkia. Joskus suurikin lakan kasvustolaikku voi olla peräisin samasta juurakosta, jolloin kaikki kukat voivat olla hedekukkia, ja marjoja ei silloin muodostu. Myöskin Kukintavaiheeseen ajoittuva hallayö tuhoaa usein lakkasadon, joten satomäärä on hyvin herkkä sääolosuhteille. Marjat ovat aluksi punaisia ja kypsänä kullankeltaisia, meheviä ja tuoksuvia kerrannaisluumarjoja.

Lakka on monivuotinen kasvi, joka kasvattaa juurakon kärkisilmuista keväisin 10–25 senttimetriä korkeita varsia. Jokaisessa varressa on 2 – 4 lehteä ja yksi kukka. Kurttuiset lehdet ovat 5 – 7 -liuskaisia. Lehden liuskat ovat sahalaitaisia ja muodoltaan kolmiomaisia tai pyöreähköjä. Lehtiruoti on pitkä.

Lakka kukkii kesäkuussa. Valkoiset kukat ovat 2–3 senttimetrin kokoisia ja niissä on 5 – 6 terälehteä. Kullankeltaiset luumarjat kypsyvät heinä–elokuussa. Marjan C-vitamiinipitoisuus on 3–4 kertaa suurempi kuin appelsiinissa.

Suopursu

Suopursu (Rhododendron tomentosum, syn. Ledum palustre) on kanervakasveihin kuuluva varpukasvi.

Kanervakasveihin kuuluva ainavihanta suopursu on yleinen koko maassa rämeillä ja nevoilla sekä vesistöjen rannoilla. Suopursu kasvaa lähes metrin korkuiseksi varvuksi, jonka varsi haaroittuu useaan kertaan kukinnan alettua. Kasvin tummanvihreät lehdet ovat kapeita ja reunoilta takakäänteisiä, ja lehtien alapinta on ruskeakarvainen. Suopursu tuoksuu voimakkaasti siinä olevien myrkyllisten haihtuvien yhdisteiden vuoksi. Kasvin valkoiset kukat kukkivat kesä-heinäkuussa, mutta nuorilla versolla kestää yleensä useitakin vuosia kukinta-asteen saavuttaminen. Kukat ovat tiheänä sarjana, ja niissä jokaisessa on viisi terälehteä.

Suopursu kasvaa 30–100 senttimetriä korkeaksi pystyvartiseksi varvuksi. Tavallisesti suopursu kasvaa soiden reunarämeillä muodostaen laajoja, melko yhtenäisiä kasvustoja. Moni suolla liikkuja kiertääkin yleensä suopursut, sillä suopursujen kasvustot ovat raskaskulkuisia varvikkoja.

Suopursu kukkii jo alkukesällä. Kasvien latvahuiskilot ovat silloin täynnä valkoisia pitkäheteisiä kukkia. Kukinnot ovat kehittyneet jo edellisenä kasvukautena ja viettäneet talven paksujen silmusuomujen suojaamina. Suopursun kapeat lehdet ovat ainavihantia. Lehtien reunat kääntyvät alaspäin, ja alapinnalla on ruosteenruskea nukka. Näin suopursu vähentää haihtumista auringon porottaessa kuumasti kesäisellä suolla.

Syksyllä alimmat lehdet muuttuvat komean punaisiksi. Talvella suopursun lehdet muuttuvat niin sanottuun ”pakkasasentoon”, jotta kasvi selviää talvesta. Suopursun kasvupaikkoina ovat rämeet, rämekorvet, soistumat sekä joskus kangasmetsät.

Tupasvilla

Tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on yleisenä kasvava soiden sarakasvi.

Tupasvillan varsi on noin puoli metriä korkea ja sen alaosassa on tyvituppi. Varren päässä sijaitsevasta tähkäkukinnosta lähtevät valkoiset karvat saavat kukinnot näyttämään tupsuilta.

Tupasvilla muodostaa tiiviitä, rönsyttömiä mättäitä. Täydessä mitassaan kasvin varsi on 40–70 senttimetriä korkea ja noin 1,5 millimetriä paksu. Varrella on kaksi väljää, 5–7 senttimetrin pituista lavatonta ruskeaa tyvituppea, jotka vanhemmiten muuttuvat säikeisiksi. Varren tyviosassa sijaitsevat lehdet ovat vartta lyhyempiä, 1–2 millimetriä leveitä ja kolmisärmäisiä. Kukinto on tähkä ja kukat ovat kaksineuvoisia. Kukan tummanharmaat tähkäsuomut ovat noin kahdeksan millimetrin pituisia, puikeita, pitkäsuippuisia ja kärjestä läpikuultavia. Kukassa on yli kymmenen kehäsukasta, jotka pitenevät kukinnan jälkeen jopa kolmen senttimetrin pituisiksi, tähkää huomattavasti pidemmiksi valkoisiksi tupsuiksi. Suomessa tupasvillan kukkiminen ajoittuu touko-kesäkuulle.

Suomessa tupasvilla on yleinen koko maassa, mutta runsaimmillaan sitä tavataan kuitenkin Pohjois-Suomessa. Tupasvillaa suosii karuja soita, kuten rämeitä, nevoja ja korpia. Joskus sitä tavataan myös rehevänpuoleisilla soilla. Tuntureiden rinnesoillakin tupasvillaa kasvaa. Tupasvilla on tärkeää ravintoa kanalinnulle keväällä.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Vaivaiskoivu

Vaivaiskoivu (Betula nana) on koivukasveihin (Betulaceae) kuuluva kasvi. Vaivaiskoivu on myös esiintymiseltään maailman pohjoisin koivulaji.

Vaivaiskoivu kuuluu koivujen sukuun, mutta kokonsa ja muotonsa takia sitä pidetään puun sijasta varpuna. Vaivaiskoivu kasvaa parhaimmillaan noin 80 senttimetriä korkeaksi. Lapissa vaivaiskoivua kasvaa tiheinä pensastoina myös kangasmetsissä, muualla lähinnä soilla.

Vaivaiskoivu kasvaa Pohjois-Suomessa kangasmetsissä ja tunturikankailla, mutta on maan eteläosissa yksinomaan vain suokasvi. Vaivaiskoivu kasvaa 20- 80 senttimetriä korkeaksi. Lehdet sijaitsevat kierteisesti ja ovat pieniä noin 0,5-1,5 senttimetriä halkaisijaltaan. Pyöreähkö lehtilapa on nyhälaitainen ja päältä kalju.

Vaivaiskoivun kukinta ajoittuu touko-kesäkuulle. Pienet kehättömät vihertävät tai ruskehtavat hede -ja emikukat ovat eri kukinnoissa. Vaivaiskoivu on tuulipölytteinen.

Vaivero

Vaivero (Chamaedaphne calyculata) on kanervakasvien heimoon kuuluva varpu ja sukunsa ainoa laji.

Vaivero on monille tuntematon kasvi. Jotkut saattavat pitää vaiveroa juolukkana tai eivät kiinnitä kasviin ollenkaan huomiota.

Vaivero on matala varpu, jonka versot voivat kasvaa puolitoista metriä pitkiksi. Maavarsi kasvaa 1,5-2 senttimetrin pituiseksi ja suikertavaksi. Soikeat lehdet sijaitsevat vuorotellen varressa. Vaivero pitää lehtensä talvellakin, mutta saa punaruskean syysvärin. Kukat ovat valkeat, kellomaiset, halkaisijaltaan noin puoli senttimetriä.

Kasvupaikkoina ovat rämeet, nevat, korvet ja rantasoiden reuna-alueet. Vaivero on mantereisen ilmaston kasvi, jonka levinneisyys painottuu Suomessa itäiseen Sisä-Suomeen. Se on sopeutunut kylmään talveen ja kuumaan kesään, mutta pitkät leudot syksyt eivät kasville sovi.

Lähteet: LuontoPortti, vaivero (Chamaedaphne calyculata)

Järvet ja rannat (8 kasvia)

  • Järvikaisla
  • Järviruoko
  • Keltakurjenmiekka
  • Korpikaisla
  • Lemmikit
  • Leveä osmankäämi
  • Lumme
  • Myrkkykeiso
  • Raate
  • Rantakukka
  • Ranta-alpi
  • Rentukka
  • Suovehka
  • Ulpukka
  • Vesirutto

Järvikaisla

Järvikaisla (Schoenoplectus lacustris on rantavedessä kasvava tuulipölytteinen sarakasveihin kuuluva kasvi.

Järvikaisla sekoitetaan usein järviruokoon tai yleisesti järviruokoa kutsutaan usein kaislaksi. Järvikaisla on kuitenkin helppo erottaa järviruokosta, sillä kaislalla ei ole lehtiä (ruokolla on leveät lehdet), ja järvikaislan varsi on pehmeä ja hohkainen (sen sijaan ruokolla kova ja ontto). Järvikaislan kukinto on pieni (ruokolla suuri punavioletti röyhy). 

Järvikaisla kasvaa 1–2 senttimetriä korkeaksi. Sen varsi on täyteinen ja lehdetön. Kukinnot ovat ruskeita tähkiä, jotka sijaitsevat tavallisesti kahdesta viiteen tähkän ryhminä.

Järvikaislaa tavataan Suomessa suunnilleen Oulun korkeudelta etelään. Järvikaisla kasvaa järvissä ja vähäsuolaisissa murtovesissä kahden metrin syvyyteen asti. Usein järvikaisla sekoitetaan myös järviruokoon.

Järviruoko

Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) on rannoilla kasvava monivuotinen ruohovartinen kasvi.

Parimetriseksi kasvava järviruoko on yleinen rantoja valloittava tiivis ruovikko, joka estää vesistön virkistyskäyttöä. Toisaalta järviruoko tarjoaa monille vesilinnuille tärkeitä suoja- ja pesimispaikkoja.

Järviruoko on ainoa Suomessa kasvava ruokolaji. Järviruo’on varsi on pysty ja kasvaa yleensä 1–3 metriä korkeaksi. Ravinteisissä olosuhteissa se voi kuitenkin kasvaa jopa neljä neljämetriseksi. Lehdet ovat pitkiä ja 1,5–3 senttimetriä leveitä, vihreitä ja terävälaitaisia. Miehen kämmenen kokoinen röyhy on tuuhea, väriltään alkuun ruskean violetti, mutta myöhemmin muuttuu ruskean ja harmaan kirjavaksi. Ontto korsi on sileä ja monisolmuinen. Juurakko on haarova ja pitkä.

Lähteet: LuontoPortti, Järviruoko (Phragmites australis).

Keltakurjenmiekka

Keltakurjenmiekka eli kurjenmiekka (Iris pseudacorus) on näyttäväkukkainen kosteiden paikkojen kasvi.

Keltakurjenmiekka kasvaa 60–120 senttimetriä korkeaksi. Sen miekkamaiset varren tyveltä kasvavat lehdet ovat 50–90 senttimetriä pitkiä ja 2–4 senttiä leveitä. Kukat ovat kirkkaankeltaiset ja leveydeltään 7–10 senttiä. Kukan ulkokehälehdet ovat kookkaita ja käänteisiä ja sisäkehälehdet pienempiä sekä pystyjä. Keltakurjenmiekan kukinta ajoituu kesä-heinäkuulle.

Keltakurjenmiekat suosivat kasvupaikkoina märkiä ravinteikkaita paikkoja. Sitä kasvaa järvien, jokien, ojien ja purojen savi-, lieju- ja mutarannoilla matalassa vedessä sekä tervaleppäkorvissa.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Korpikaisla

Korpikaisla (Scirpus sylvaticus) on kosteiden rantojen kasvi.

Korpikaislan 20–90 senttimetriä pitkässä varressa on lehtiä lähes ylös asti. Lehdet ovat kirkkaanvihreitä ja noin senttimetrin levyisiä ja 30 senttimetriä pitkiä. Kukinto iso, lähes pallomainen, kolme tai neljä kertaa haarainen ja usein yli 100-kukkainen tähkistö. 

Korpikaisla on alkuperäinen laji Suomessa. Se on yleinen valtaosalla esiintymisaluettaan, joka yltää aivan eteläisestä Suomesta Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka.

Lemmikit

Lemmikit eli silmälemmikit (Myosotis) ovat lemmikkikasveihin kuuluva kasvisuku.

Lemmikit kasvavat usein kosteissa paikoissa, kuten jokien ja järvien rantaluhdissa, kosteilla niityillä, soilla, ojissa, purojen varsilla, ja kivikoissa. Ne suosivat ravinnepitoista kasvualustaa.

Lemmikkien suvussa on noin 50 lajia. Vaikka kasveissa onkin eroja, ovat useimmat kasveista saman näköisiä. Pieni litteä varsi ja vaaleansiniset viisiterälehtiset kukat, jotka karvaisissa varsissa kukkivat keväällä tai alkukesästä.

Leveä osmankäämi

Leveäosmankäämi (Typha latifolia) on osmankäämeihin kuuluva monivuotinen ilmaversoinen kasvi.

Leveäosmankäämi kasvattaa 1,5–2 metriä pitkän, paksun varren. Juurakko on suikerteleva ja sen sisus on taikinamainen. Pitkät ja vaalean sinivihreät lehdet kasvavat kaljussa varressa vuorottain, enimmäkseen varren tyviosasta. Yleensä ne eivät ulotu kukinnon tasalle. Lehdet ovat leveydeltään 1–2 senttiä, tasasoukkia, litteitä, jäykähköjä ja hohkaisia. Vartta ympäröi tiiviisti lehden pitkä tuppi. Lehden kärkiosa ei ole kierteinen. Varren kärjessä sijaitseva tiivis lieriömäinen kukinto on kaksiosainen. Hedekukat sijaitsevat kukinnon yläosassa ja emikukat alaosassa. Hede- ja emikukat ovat toisissaan kiinni. Mustanruskea emikukkaosa kasvaa 10–25 senttimetriä pitkäksi ja 2–3 senttimetriä paksuksi. Leveäosmankäämin kukinta ajoittuu Suomessa heinä-elokuulle.

Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat järvien, jokien ja murtovesilahtien matalavetiset rannat, ojat, lammikot ja kaivannot, mutta joskus leveäosmankäämi kasvaa myös märällä maalla.

  • Lähteet: Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Lumme

Lumpeet eli neidonlumpeet (Nymphaea) ovat vesikasveja.

Lumpeiden maavarsi ja juuristo kasvavat järven tai merenlahden pohjaan hautautuneena. Lumpeiden pitkäruotiset lehdet ja kukkavanat ulottuvat veden pinnalle. Lumpeiden sukuun kuuluu 59–117, joista Suomessa esiintyy rajauksesta riippuen kahdesta kolmeen lajia. Lumpeet risteytyvät keskenään helposti.

Suomessa tavattavista sekä Iso – ja pohjanlumme ovat hyvin saman näköisiä, ja niitä pidetään myös saman lajin alalajeina. Sen sijaan Suomenlumme on näitä kahta lajia pienempi.

Lumme on varsin yleinen vesikasvi Suomen järvissä, jokien rauhallisissa suvantopaikoissa sekä matalissa merenlahdissa. Lumpeella on pyöreähköt ja syvään herttatyviset kelluslehdet, joiden alapinta on usein punertava. Jopa parin metrin syvyydessä pohjalla sijaitseva juurakko on paksu ja monivuotinen.

Myrkkykeiso

Myrkkykeiso (Cicuta virosa) on erittäin myrkyllinen märillä paikoilla esiintyvä monivuotinen paksujuurinen sarjakukkakasvi.

Myrkkykeiso on luultavasti maamme vaarallisin myrkkykasvi. Muun muassa sen tiedetään tappaneen keväisin kymmenittäin rantaniityllä laiduntanutta karjaa. Myrkytysepäilyn yhteydessä on otettava heti yhteyttä Myrkytystietokeskukseen ja hakeuduttava välittömästi lääkäriin.

Myrkkykeiso on varmasti yksi vaarallisimmista myrkkykasveistamme. Kasvi on hengenvaarallinen jo pieninä annoksina. Turpea kasvin juuri on sen myrkyllisin osa, vaikkakin koko kasvi on myrkyllinen.

Myrkkykeiso muistuttaa jonkin verran koiranputkea, vaikka lehdet ovat tarkemmin katsottuna erilaiset. Myrkkykeison juurissa paras tuntomerkki ovat sen juuren lokerot. Ne ovat vedessä tai veden äärellä kasvavan kasvin keino varmistaa levittäytyminen uusille kasvupaikoille, koska lokeroiden ansiosta juurakko kelluu. 

Myrkkykeiso on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, ja se kasvaa rannoilla ja matalassa vedessä. Myrkkykeison erottaa muista putkikasveista juurakostaan, joka on pystysuora ja halkaistuna selvästi lokerollinen.

Raate

Raate (Menyanthes trifoliata) on monivuotinen märkien paikkojen kasvi, sukunsa ainoa Suomessa esiintyvä laji.

Raatteen hedelmä on pyöreähkö tai soikeahko, kellertävä tai vaaleanruskea ja monisiemeninen kota, joka on tavallisesti noin 6-8 millimetriä pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 5-6 millimetriä leveä. Emin vartalo jää kodan kärkeen yleensä sen halkeamiseen saakka. Siemen on keltainen tai kellanruskea, soikea ja litteähkö sekä noin 1,5-2 millimetriä pitkä. Hedelmiä kehittyy vain ristipölytyksen tuloksena, joten laajakin kasvusto voi olla aivan hedelmätön, jos se on samaa kasvustollisesti levinnyttä yksilöä. Raatteen kukinta ajoittuu toukokuun lopulta heinäkuulle.

Raatteella on pitkä, mehevä maavarsi, josta nousee kolmisormisia lehtiä, jotka muistuttavat isoja apilanlehtiä. Kukinto on valkoisten tähtimäisten kukkien muodostama pystypäinen terttu. Raate kukkii kesä- ja heinäkuussa. Raate on varsin yleinen koko Suomessa. Raatteen kukinnot koristavat vain hyvin märkiä ja upottavia paikkoja. Vetiset avosuot tarjoavat raatteelle otollisimman kasvuympäristön.

  • Lähteet: Luontoportti: Raate (Menyanthes trifoliata).

Rantakukka

Pohjanrantakukka eli rantakukka (Lythrum salicaria) on komea, punakukkainen kosteikkokasvi.

Rantakukka kasvaa lähes kaikenlaisilla rannoilla, muttei juurikaan muualla. Tämä yksilöt on kuvattu Siilinlahden rantamaisemista.

Rantakukka on monivuotinen kasvi, joka kasvaa 40–120 senttimetriä korkeaksi. Nelisärmäinen pysty varsi on tavallisesti hienon karvan peitossa. Ruodittomat lehdet ovat varressa vastakkain, säteittäisesti tai kierteisesti. Muodoltaan ne ovat kapean puikeita, hertta tai pyöreätyvisiä ja pituudeltaan 4–10 senttimetriä. Purppuranpunaiset kukkatähkät lähtevät lehtihangoista, ja voivat kasvaa jopa 40 senttimetriin pituisiksi. Rantakukan kukkiminen ajoittuu heinä-elokuulle.

Suomessa rantakukkaa tavataan yleisenä Lapin keskikorkeudelle asti. Rantakukka suosii kosteita kasvupaikkoja, kuten järvien, jokien ja meren rantaniittyjä ja -kivikkoja, rantakallioiden railoja, luhtia, ojia ja lammikoita. Toisinaan kasvupaikka saattaa olla myös vedessä.

Rantakukka on vanha rohdos- ja hyötykasvi. Versoista keitettyä haudetta on käytetty vatsa- ja suolistotautien, kuten ripulin, hoitoon sekä tyrehdyttämään verenvuotoa ja parantamaan esimerkiksi peräpukamia. Parkkihappopitoisuutensa vuoksi rantakukkaa on myös aikanaan käytetty nahan parkitsemiseen.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, Helsinki 1982.

Ranta-alpi

Ranta-alpi (Lysimachia vulgaris) on rannoilla ja kosteilla niityillä viihtyvä monivuotinen esikkokasvi.

Ranta-alpi on kosteilla paikoilla viihtyvä monivuotinen ruohokasvi, joka kuuluu alkuperäiseen kasvilajistoomme. Ranta-alpia näkee rannoilla, korvissa, lehdoissa ja joutomailla aina Etelä- Lappia myöten.

Ranta-alpi kasvaa 20–160 senttimetriä korkeaksi. Kukinto on harsu, kerrannainen latvaterttu. Kukat ovat kaksineuvoisia, säteittäisiä. Verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Sen keltaiset kukat ovat 8–16 millimetrin pituisia, mutta niitä on paljon ja ne muodostavat kasvin latvaan sekä ylimpiin lehtihankoihin ryhmiä. Kukinta-aika kestää kesäkuusta elokuuhun. Lehdet ovat ehytlaitaisia, teräväkärkisiä, kapeita ja muodoltaan puikeita tai suikeita. Ne kasvavat varresta vastakkain. Varsi on pysty, punaruskea, hienokarvainen, usein täplikäs.

Ranta-alpi kasvaa kosteilla niityillä, ojienvarsilla, tienpientareilla sekä rannoilla usein vesirajan tuntumassa. Se on hyvin yleinen Etelä-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoiseen päin mennessä. Ranta-alpi on myös monipuolinen hyötykasvi. Lajin lääkekasviominaisuuksia ei ole vieläkään selvitetty perusteellisesti, mutta sitä on perinteisesti käytetty esimerkiksi verenvuotojen hoitoon ja haavojen parantamiseen.

Ranta-alpia voidaan käyttää myöskin lankojen värjäämiseen. Kasvi lehdet ja varsi värjäävät langat tai kankaan ruskeaksi, lehdet keltaiseksi. Kukista valmistetulla väkevällä keitteellä voi puolestaan sävyttää hiuksia vaaleammiksi.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Rentukka

Rentukka eli luhtarentukka (Caltha palustris) on kirkkaankeltainen kosteiden paikkojen keväällä ja alkukesällä kukkiva myrkyllinen kasvi.

Rentukan kukinta on kevään merkki. Ojanvarsilta ja rannoilta tuttu kauniin keltainen kukka piristävät mieltä pitkän talvikauden jälkeen. 

Rentukka kasvaa 15–40 senttimetriä korkeaksi. Varsi on pysty, koheneva, rento, ontto ja joskus nivelistä juurehtiva. Väriltään keltaisten ja kiiltävien kukkien kehä on säteittäinen (ulkopinnalta joskus myös vihreä). Leveydeltään kukat ovat 1,5–5 senttimetriä. Kehälehtiä on viisi ja ne ovat pyöreäkärkisiä. Heteitä useita, emiö erilehtinen ja niitäkin on useita. Kukkia yleensä 1–7 harvahkona huiskilona.

Rentukka kasvaa rehevillä kosteilla alueilla. Sen tyypillisimpiä elinympäristöjä ovat muun muassa ojat, purot, märät niityt, soiden -ja rehevien metsälampien rannat. Rentukan lehdet ovat myrkyllisiä. Ne voivat aiheuttaa ihmiselle vaihtelevia oireita, kuten polttavaa tunnetta kurkussa, oksentelua, veriripulia, huimausta ja kouristuksia.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Suovehka

Suovehka eli vehka (Calla palustris) on kosteiden paikkojen kasvi ja sukunsa ainoa laji.

Suovehka kuuluu alkuperäisiin lajeihin Suomessa ja se on varsin yleinen etelästä Lapin rajamaille saakka. Pohjoisempana sitä tavataan harvinaisempana Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka. Kasvia näkee monenlaisissa märissä ympäristöissä, kuten muun muassa vetisissä ojissa, vesistöjen rantasoistumilla, hetteiköissä, allikoissa, luhtasoilla sekä korvissa. Tämä kuva on Siilinjärven Tarinaharjun-Patakukkulan maastossa sijaitsevalta suppalammelta, jonka rannat ovat soistuneet.

Suovehkan lehdet ovat meheviä, sydämenmuotoisia ja noin 10 senttimetriä pitkiä. Kukinto on pituudeltaan 3–4 senttimetriä tiivis vihreänvalkea tähkä, jossa sitä suojaa suuri valkea suojuslehti. Marjat ovat kirkkaan punaisia, ja leviävät kellumalla veden pinnalla. Vehkan kaikki osat marjoja myöten ovat myrkyllisiä. Suovehka kasvaa soilla, lampien sekä järvien rannoilla.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Ulpukka

Ulpukka eli isoulpukka (Nuphar lutea) on keltakukkainen yleinen vesikasvi.

Ulpukat ovat monivuotisia ja vahvajuurakkoisia vesikasveja. Ulpukan tunnistaa helposti keltaisesta kukastaan. Kasvia on kahta lajia: ulpukka eli isoulpukka ja konnanulpukka. Ulpukat voivat myös risteytä pohjanulpukaksi.

Ulpukalla on vaakasuora pitkähkö juurakko, jonka paksuus on 3–7 senttimetriä. Lehdet ovat korvakkeettomia ja ruotien kaikki ilmaontelot ovat samaa kokoa. Uposlehtien lapa on pyöreähkö ja kurttuinen. Kelluslehtien ruoti on litteähkön kolmikulmainen. Lehtien lapa on pitkänpyöreä, kalju ja molemmin puolin vaaleanvihreä. Lehtilavan suonet ovat näennäisen halkihaaraisia ja päättyvät lehtilaitaan. Pallomainen kukka on keltainen. Verhiö on viisi- tai joskus myös kuusilehtinen. Ulommat verholehdet ovat ulkopinnalta vihreitä ja sisemmät molemmin puolin keltaisia. Terälehtiä kukassa on 15–20 ja pituudeltaan ne ovat noin kolmasosa verholehtien pituudesta.

Suomessa ulpukka kasvaa alkuperäisenä ja varsin yleisenä aina napapiirin korkeudella saakka. Ulpukka on vaatimaton kasvupaikkansa suhteen ja kelpuuttaakin kaikenlaiset vesistöt pikku lammista suuriin vesistöihin. Ulpukka kasvaa tavallisesti matalista rannoista runsaan kahden metrin syvyyteen asti kelluslehtisenä ja syvemmissä osissa uposlehtisenä. Ulpukka on myös lievästi myrkyllinen.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Vesirutto

Kanadanvesirutto eli vesirutto (Elodea canadensis) on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva vesikasvi (uppokasvi), joka on levinnyt laajalti myös Eurooppaan.

Väriltään tummanvihreä vesirutto on rantojen uposkasvi ja kasvaa 30–200 senttimetrin pituiseksi. Suomessa sisävesillä ja Itämeren rannoilla. Se viihtyy erityisesti emäksissä ja rehevissä järvissä, mutta sitä voi kasvaa myös muissakin vesistöissä. Nimen ”rutto” kasvi on saanut sitkeydestään nopeaan leviämiseen ja se voi muodostaa massiivisia kasvustoja. Laji pysyy muuten upoksissa, mutta sen kukat kohoavat vedenpinnan yläpuolelle. Vesirutto talvehtii vihreänä ja alkaa kasvaa heti jäiden lähdön jälkeen.

  • Käytettyjä lähteitä: Retkeilykasvio. Toimittanut Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Sammalet (6 lajia), jäkälät (5 lajia)

  • Karhunsammalet
  • Metsäkerrossammal
  • Rahkasammalet
  • Seinäsammal
  • Sulkasammal
  • Isohirvenjäkälä
  • Valkoporonjäkälä
  • Harmaaporonjäkälä
  • Palleroporonjäkälä
  • Naavat ja lupot

Karhunsammalet

Karhunsammalet (Polytrichum) ovat lehtisammalien suku, johon kuuluu alle 200 lajia.

Karhunsammal muistuttaa yksittäisenä kasvina erehdyttävästi pienikokoista nuorta männyntainta. Karhunsammalen lehdet ovat ylhäältä katsottuna tähtimäisiä ja muodostavat säännöllisiä, taideteosmaisia kuvioita. Sammalen suuri koko, neulasmaiset jäykät lehdet ja lehtien sisärakenne erottaa karhunsammalet helpoiten muista sammalista.

Karhunsammalet ovat metsien perussammalia. Väriltään ne ovat tummanvihreitä sammalia, joiden muoto muistuttaa minikokoista männyn taimea. Karhunsammalet Kasvavat erityisesti tuoreilla ja kuivilla kankailla sekä varjoisissa ja kosteissa paikoissa.

Metsäkerrossammal

Metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) on kangasmetsien yleisimpiä sammalajeja.

Metsäkerrossammal kuuluu kangasmetsien yleisimpiin sammallajeihin ja se kasvaa niin maassa, kivillä kuin lahopuillakin. Runsaimmillaan laji on tuoreissa kangasmetsissä, mutta sitä esiintyy myös kuivahkoilla ja lehtomaisilla kankailla.

Runsaimmillaan metsäkerrossammal esiintyy tuoreilla kankailla, mutta sitä tavataan myös kuivahkoilla ja lehtomaisilla kankailla. Metsäkerrossammal on helppo tunnistaa. Seuraavan vuoden verso kasvaa edellisen vuoden verson päälle. Vanha mätäs on siten useampikerroksinen. Metsäkerrossammalen varren haarat muodostavat kerroksia pitkin päävartta. Maasta nostettuna se onkin hyvin helppo tunnistaa tästä kasvutavastaan. Kerroksisuus näkyy myös maassa pieninä terasseina. Kerrossammalta tapaa useimmiten kivillä ja kangasmetsien kosteilla alarinteillä.

Rahkasammalet

Rahkasammalet (Sphagnum spp.) on laajahko sammalten suku.

Kasvaessaan rahkasammal muodostaa tiiviin maton, joka voi sisältää useampaakin lajia. Rahkasammalten väri vaihtelee lajien mukaan vihreän, keltavihreän, punaisen ja ruskean välillä. Myös kasvupaikan ominaisuudet, sääolot ja vuodenaikakin vaikuttavat lajien väreihin.

Rahkasammalia kasvaa Suomessa 40 lajia. Rahkasammalia löytyy lähes jokaiselta suolta ja turvemaalta sekä kosteilta kangasmaan paikoilta, kuten metsien notkelmista, missä ne hallitsevat pohjakerrosta.

Jokaisella rahkasammallajilla on kuitenkin oma erityinen ulkomuotonsa, kasvutapansa ja kasvupaikkansa. Toiset lajit viihtyvät rehevillä ja kosteilla paikoilla, toiset taas kuivemmilla aukioilla.

Kasvaessaan sammalet muodostavat tiiviitä mattoja, joihin voi sisältyä useampiakin lajeja. Rahkasammalmaton väri vaihtelee lajien mukaan vihreän, keltavihreän, punaisen ja ruskean välillä. Myös kasvupaikan ominaisuudet, sääolot ja vuodenaikakin vaikuttavat lajien väreihin. Kasvaessaan rahkasammalen vanhemmat osat kuolevat ja synnyttävät maatuessaan turvetta.

Seinäsammal

Seinäsammal (Pleurozium schreberi) on Suomen yleisin sammallaji.

Seinäsammalen punaiset varret ovat pystyjä ja ne haarovat sulkamaisesti. Sivuversot eivät ole kuitenkaan yhtä siistissä järjestyksessä kuin sulkasammaleilla. Lehdet ovat alle millimetrin pituisia, suoria sekä tylppiä. Seinäsammal viihtyy kuivahkoissa, happamissa kasvupaikoissa ja se karttaa lehtoja.

Sulkasammal

Sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on palmikkosammalten (Hypnaceae) heimoon kuuluva yleinen kuusikkojen sammallaji.

Sulkasammal kasvaa yleensä 4–12 senttimetriä korkeaksi ja sen versot ovat jopa 20 senttimetriä pitkiä. Symmetriset versot ovat linnunsulan muotoisia ja väriltään vaaleanvihreitä tai hieman kellertäviä. Sulkasammalen itiöpesäke on punaruskea, 2–4 millimetriä pitkä sekä kasvaa 4–5 senttimetriä pitkän punaisen varren päähän. Varsi on yleensä hieman päästään taipunut.

Sulkasammal kasvaa varjoisissa ja kosteissa paikoissa, tyypillisesti tuoreissa kangasmetsissä. Se on keskiravinteisten paikkojen sammal. Sitä kasvaa sekä maassa että lahopuiden ja muiden sammalten päällä. Laji on varsin yleinen koko Suomessa.

Isohirvenjäkälä

Isohirvenjäkälä eli islanninjäkälä (Cetraria islandica) on yksi Suomen yleisimmistä jäkälälajeista.

Isohirvenjäkälä eli islanninjäkälä voi kasvaa jopa 10 senttimetriä korkeaksi. Jäkälä on leveäliuskainen, kouruinen, ripsinen ja väriltään ruskea, mutta kosteana vihreä. Alapinta on vaalea ja valkolaikkuinen. Isohirvenjäkälä viihtyy kuivilla mäntykankailla, kalliometsissä sekä rämeillä. Isohirvenjäkälä on yleinen koko maassa.

Isohirvenjäkälä on päältä kiiltävä, ruskehtavan harmaa, alta vaalea leveäliuskainen jäkälä. Kasvukorkeus 5–10 senttimetriä. Se muodostaa usein laajoja mättäitä. Isohirvenjäkälä kasvaa melko kuivilla paikoilla, kuten tunturikankailla, harjuilla, kallioilla ja kuivissa kangasmetsissä.

Valkoporonjäkälä

Valkoporonjäkälä (Cladonia arbuscula) on torvijäkälien sukuun kuuluva jäkälä.

Valkoporonjäkälä on väriltään kellertävän vaaleanharmaa. Jäkälän latvahaarat ovat samaan suuntaan kääntyneitä ja kammatun näköisiä. Korkeutta jäkälällä on 5–12 senttimetriä. Kasvupaikkoina ovat kuivat kangasmetsät ja kalliomaat, kivet, suomättäät, tunturikankaat sekä lahopuut.

Valkoporonjäkälä on Suomen toiseksi yleisin poronjäkälälaji. Jäkälä muodostaa laajoja 5–10 senttimetriä korkeita tiheähaaraisia mattoja. Väriltään se on kellertävän vaaleanharmaa. Latvahaarat ovat samaan suuntaan kääntyneitä. Kärkiosat ovat tummettuvia. Valkoporonjäkälä kasvaa kuivissa kangasmetsissä, kalliolla, kivillä ja lahopuilla. Se on jäkäläkankaiden valtalajeja. Jäkälä on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta pohjoisessa sitä esiintyy vähemmän.

Harmaaporonjäkälä

Harmaaporonjäkälä (Cladonia rangiferina, syn. Cladina rangiferina) on torvijäkälien sukuun kuuluva jäkälä.

Harmaaporonjäkälä kasvaa 3–15 senttimetriä korkeaksi. Väriltään se on tuhkan- tai siniharmaa. Latvahaarat ovat ruskettuvia ja ovat käyristyneitä usein samaan suuntaan. Jäkälä on erittäin yleinen koko Suomessa. Se on vallitseva maajäkälä kangasmetsissä, soilla, kalliolla sekä tunturikankailla. Harmaaporonjäkälä onkin yksi porojen tärkeimmistä ravintojäkälistä.

Palleroporonjäkälä

Palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris) on torvijäkälien sukuun kuuluva hidaskasvuinen pensasjäkälä.

Palleroporonjäkälä muodostaa harmaita tai kellahtavia palleroita ja kasvaa 5–15 senttimetriä korkeaksi. Palleroporonjäkälä kasvaa kuivilla mäntykankailla, kallioilla ja tunturipaljakalla. Sitä kasvaa koko Suomen alueella, mutta se on hieman harvinaisempi saaristossa ja poronhoitoalueella.

Naavat ja lupot

Naavat (Usnea) on sienten ja levien yhteenliittymä. Luppo Bryoria (tummalupot) ja Alectoria (viherlupot) ovat jäkäliä, joka viihtyvät kuusen oksilla ja rungolla sekä pohjoisessa myös männyissä.

Naavaa vai luppoa? Naavan keskijänne venyy, mutta lupon haara sen sijaan katkeaa venytettäessä napsahtaen poikki.

Naavoihin kuuluvat lajit kasvavat puiden oksilta roikkuvina ja muistuttavat ulkonäöltään harmaata tai vihertävää partaa. Naavoja kasvaa kaikissa maanosissa. Muiden jäkälien tavoin ne koostuvat symbioosissa elävistä sieni -ja levälajeista.

Naavat on helppo erottaa muista jäkälistä siinä, että niiden keskellä kasvaa joustava puhtaan valkoinen säie, jollaista muissa niitä muistuttavissa jäkälissä ei ole. Toisin kuin monien muiden jäkälien, naavojen väri ei kasvukauden kestäessä muutu.

Molemmissa lajeissa on samaa näköä. Lajit on helppo erottaa toisistaan muistisäännöllä: Luppo lupsahtaa ja naava napsahtaa. Naavan keskellä kasvaa joustava puhtaan valkoinen säie, joka napsahtaa poikki jossain vaiheessa naavaa vedettäessä. Lupolta tuo keskijänne puuttuu. Lisäksi naavat ovat haarovia ja lupot ovat epämääräisen partamaisia.

Uudempi Testissä Meindl Dovre Extreme GTX® wide vaellus- ja metsästyskengät
Takaisin listaan
Vanhempi Metson soitimella

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *