Metson soitimella

Metson ryhmäsoidin on varmasti yksi kiehtovimmista luonnonnäytelmistä. Soitimen jännitysnäytelmän lisäksi lisäfiilistä luontokokemukseen tarjoavat samalla monet muutkin keväisen luonnon ihmeelliset tapahtumat.

Huhtikuun lopulla metson soidinmenot ovat kiihkeimmillään. Useita viikkoja jatkuneilla valtataisteluilla saadaan selville, kuka on homenokkien kuningas. Kevään eteneminen ja sääolosuhteet vaikuttavat siihen, milloin koppelot eli naarasmetsot saapuvat soitimille.

Yksin tai pienissä parvissa liikkuvat koppelot lentävät soidinreviiriltä toiselle selvittämässä, kuka on soidinkeskusta hallitseva vahvin kukko. Valtakukolla onkin suuri kunnia ja velvollisuus päästä jatkamaan sukuaan. Yleensä soitimen kuningas saa myös eniten koppeloita parittelukumppaneikseen. 

Auringon laskiessa tapahtuu

Huhtikuun puolivälin jälkeen metsokukot alkavat yöpyä reviireillään. Yleensä kukot saapuvat soidinpaikalle auringonlaskun aikoihin tai vähän sen jälkeen. Soitimelle kannattaakin mennä piilokojuun jo hyvissä ajoin ennen metsojen saapumista. Jo pelkkä metsojen saapuminen yöpuulle soidinalueen ympärille on kokemuksena jännittävä ja tunteita herättävä.

Jännitys tiivistyy. Heti auringon laskiessa saapuu ensimmäinen metsokukko aivan kojun viereiseen petäjään. Saavuttuaan metso narskuttelee nokkaansa ”krök-kä-u”. Viimeisten auringon säteiden painuessa horisonttiin lentää toinen kukko ryminällä piilokojuni takana sijaitsevaan suureen mäntyyn rytisevän kopsahduksen saattelemana.

Pian rytisee jälleen ympärilläni. Yritän pysyä laskuissa; kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäskin kopsahdus kuuluu. Mietin, sainkohan laskettua kaikki yöpuulle saapuvat metsot. Aamun soidinmenoja ajatellen tilanne vaikutti kuitenkin erittäin lupaavalta.

Rymistely, siipien viuhuna ja kopsahtelu jatkuivat vielä tovin kahden metson vaihtaessa jatkuvasti paikkaansa. Muutenkin metsot vaikuttivat levottomilta, eivätkä meinanneet rauhoittua yöpuulle lainkaan. Lähin metsoista narskutteli pitkään nokkaansa ennen hiljentymistä.

Hiljaiseloa kesti vain tunnin. Piilokojuni viereisen männyn yläoksilta alkoi kuulumaan ensin harvakseltaan gygo, gygo, gygo, mutta pian ääntely yltyi kuitenkin yhtämittaiseksi naputteluksi. Yön pimeys ei ollut kuitenkaan vielä väistynyt, joten kuuntelin soidinta nousematta lämpimän makuupussin uumenista pakastuvaan aamun sarastukseen.

Lintujen moniääninen kevätkonsertti

Vaikka pimeys ei ollut vielä väistynyt, laskeutuvat metsokukot yksi kerrallaan maahan. Homenokkien soidessa aloittavat myös läheiselle avosuolle kokoontuneet teerikukot soidinmenonsa. Alkuun kuului joitakin suhautuksia ja kukerruksia, mutta pian suolta kantautui kuitenkin kiihkeä pulputus yhtenäisenä äänimattona.

Teeren soidinmenojen ollessa täydessä vahdissaan kajahti suon suunnastan kurjen sointuva trumpetti, johon toinen lajikumppaneista vastasi välittömästi. Piilokojuni kuvausaukosta kurkisti myös sinitiainen, joka lauloi kovaa ja korkealta ”tii-thililililili” ja päätti sointunsa käheästi ”tsäserrerer”.

Moniäänisen lintujen toivekonsertin seasta tunnistin myös terävästi laulavan punarinnan ”tik-ik-ik-ik” toistuvat säkeet. Lisäksi kuulin kulorastaan venyttävän surisevaa ja rätisevää lauluaan sekä sepelkyyhkyn monitavuisen kumean huhuilun ”huu-huu-huu-hu-huu”. Kaikista selvemmin kuulin kuitenkin läheiseltä metsälammelta kantautuvan tuttuakin tutumman laulujoutsenen kaihoisan tunnelmallisen laulun.

Koppeloviikon aikaan

Kevään nopea eteneminen ja lumien sulaminen olivat aikaistaneet koppeloiden saapumista soidinpaikolle. Ennen kuin koppelot hakeutuvat soidinpaikoille, tarvitsee niiden saada vihantaa ja mahdollinen pesäpaikkakin pitäisi pystyä löytämään. Kun tänä vuonna koppeloviikko vaikutti olevan muutamia päiviä etuajassa, oli kahtena edellisenä vuonna kiivain ajankohta noin viikon verran myöhässä.

Savo-Karjalan alueella koppeloviikko ajoittuu yleensä huhtikuun viimeiseltä viikolta toukokuun alkuun. Pohjoisessa paras ajankohta osuu yleensä toukokuun ensimmäisen viikon ajalle. Joskus myöhäinen kevät ja talvinen sää siirtävät paritteluvaihetta vieläkin myöhäisempään ajankohtaan.

Koppeloiden kotkotus saa kukkoihin kierroksia

Kiihkeä soidin oli vauhdissaan. Äänekkäillä ja kuuluvilla ilmahypyillään metsokukot ilmaisivat sijaintinsa koppeloille. Pian koppeloiden kotkotukset saivatkin kaikki metsokukot siirtymään kohti koppeloita.

Koppeloiden laskeuduttua soidinkeskusta hallinnoivan valtakukon ympärille, pyrki soitimen valtias pitämään koppelot ympärillään ja samalla ajoi tunkeilevia kukkoja reviiriltään. Huippukukon paimentaessa naaraslaumaa lähireviirien kukot pääsevät esteettä huippukukon reviirille soidinkeskukseen.

Metson soidin on aina yhtä sykähdyttävä

Ensimmäisen kukon pyrähdys soitimelle laukaisee hyppyhurmion alueen muissakin kukoissa ja soitimen alueelta kuuluu hurja siipien läiske. Kiihkeiden homenokkien ottaessa hurjasti yhteen lyövät ne siipipankalla toisiaan voimalla, jolloin heikoimmat yksilöt väistyvät sivummalle.

Vauhtiin päästyään metson soidin on aina yhtä sykähdyttävä. Ärhäkät kukot taistelevat koppeloiden suosiosta. Joukkoon mahtuu monenlaisia kukkoja. Osa alistuu ja toiset eivät anna periksi ollenkaan. Joskus näyttää jopa siltä, että joku on valmis taistelemaan itsensä melkein hengiltä.

Koukuttavan ja mielenkiintoisen metson soitimesta tekee sen ainutlaatuisuus. Lukuisia kertoja soitimella käyneenä, ovat kaikki aamut erilaisia. Koskaan ei voi myöskään tietää, millaisia soidinmenoja seuraava aamu tuo tullessaan.

Metson soidin on yleensä äärimmäisen herkkä, eikä salli myöskään minkäänlaisia häiriötekijöitä. Joskus voi nähdä kuinka kesken soidinmenojen pölähtää petoeläin tai -lintu soitimelle. Yleensä joku metsosta on ollut kuitenkin sen verran valppaana, että metsot ovat säilyttäneet nahkansa.

Soitimen tarkkailussa ja soidinmenojen kuvaamisessa on myös omat haasteensa. Jos metsokukot tai koppelot näkevät kojun ulkopuolella liikettä, on peli varmasti menetetty siltä aamulta. Ja kuvat jäävät saamatta.

Metso (Tetrao urogallus) info

Metso (koiras) on suurin metsäkanalintumme. Pääosin metallinkiiltoisen musta koiras (kukko) painaa enimmillään viisi kiloa. Yleensä kuinenkin noin neljän kilogramman molemmin puolin.

Metsokukolla on suuri musta valkopilkkuinen pyrstö. Silmien päällä on punaiset ”kulmakarvat”. Vaikka koiras vaikuttaakin varsinkin kauempaa mustalta, on sen pää ja kaula tummanharmaat. Siiven peitinhöyhenet ovat kirjavantummanruskeat. Kainalossa on valkoinen täplä. Vatsan ja siiven alapeitinhöyhenissä on valkeaa laikutusta. Kurkussa on tumma parta.

Naarasmetso (koppelo) muistuttaa teerinaarasta, mutta on teertä reilusti isompi ja linnulta puuttuu selvä siipijuova. Koppelon koko on noin puolet metsokukkoon verrattuna. Väritykseltään koppelo on harmaan ja valkean kirjava. Kaula on kuviottoman ruosteenpunainen. Rinta on ruosteenpunainen ja selässä voi olla vaaleita täpliä. Koppelon selkein tuntomerkki verrattuna naarasteereen on sen pyöreäpäinen pyrstö.

Esiintyminen

Suomessa metsoa esiintyy koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata ja ulkosaaristoa. Tunturi-Lapissa metso asustaa vain mäntyä kasvavilla alueilla. Huomionarvoista on myös se, että metsäkanalinnuille ominainen syklinen runsaudenvaihtelu on metson osalta kokonaan kadonnut viimeisten viidentoista vuoden aikana. (Helle 2005)

Metso on harvinaistunut viime vuosikymmeninä. Syynä harvinaistumiseen ovat pääosin metsien ikärakenteessa tapahtuneet muutokset sekä suojapaikkojen väheneminen metsänhoidon seurauksena. Lisäksi syynä ovat myöskin soidinpaikkojen tuhoutuminen ja pienpetokantojen lisääntyminen.

Metson elinympäristö vaihtelee sukupuolen ja vuodenajan mukaan. Pääosin metson elinympäristöinä ovat laajat metsäalueet, joissa havu- tai sekametsät vaihtelevat rämeiden ohella. Metso suosiikin usein soiden pilkkomia vaihtelevia kangasmetsiä sekä vanhoja metsiä, mutta kelpuuttaa myös oikein käsitellyt talousmetsät.

Talvella metsokukko viihtyy rämeillä ja mäntykankailla, kesällä rehevämmissä kuusisekametsissä ja korvissa. Sen sijaan koppelot viettävät usein talvensa nuoremmissa männiköissä.

Ravinto

Kesällä ruokalistalle kuuluvat erilaiset silmut, versot ja siemenet. Syksyllä marjat ja vilja (kaura). Talvella metson ravinto koostuu lähes pelkästään männynneulasista, jolloin ravintona on yleensä kitukasvuisten hakomismäntyjen neulaset.

Pesiminen

Naarasmetso tekee pesän pienen puun tai varvikon kätköön. Munii huhti–toukokuussa 6–8 munaa. Haudonta-aika on 24–29 vuorokautta. Poikaset saavat lentokykynsä ”auttavasti” 24–29 vuorokauden kuluessa kuoriutumisesta.

Metson soidinpaikat

Metson soidinpaikkoja löytyy yhä enemmän nuorista metsistä (30–40-vuotiaat), koska vanhat metsät ovat pirstoutuneet monin paikoin metsolle liian pieniksi kuvioiksi. Kohtuullinen soidinpaikka voi löytyä kankaalta, rämeeltä tai korvesta. Suurempiin (laajempiin) soidinpaikkoihin sisältyy yleensä monenlaista maastoa.

Hyvältä soidinpaikalta vaaditaan myös riittävää näkyvyyttä sekä suojaa sopivassa suhteessa. Metson tulisi nähdä omalta tasoltaan vähintään 20 metrin ja enintään 70 metrin säteelle. Lisäksi ruokaa, kuten hakomamäntyjä tulisi alueelta löytyä. Laajoilla avohakkuilla ja liian voimakkailla harvennuksilla on saatu tuhottua metson soidinpaikat.

Metsokukot valtaavat itselleen 1-3 hehtaarin reviirin. Kukkojen määrästä riippuen soidinpaikan laajuus vaihtelee muutamasta hehtaarista jopa useisiin kymmeniin hehtaareihin. Lisäksi jokaisella kukolla on vielä erikseen laajempi päiväreviiri soidinreviirin jatkona. Mahdollinen parittelu tapahtuu yleensä aina soitimen keskiosissa huippukukon reviirillä.

Metson soidinääni

Metsokukon soidinäänessä on kolme osaa; aluksi se naksuttelee, sitten kuuluu pullonkorkin avaamista muistuttava kulautus ”kli-op” ja lopuksi metso hioo. Hiomisen aikana homenokka ei kuule eikä näe mitään.

Miten löydän soidinpaikan?

Sukset jalkaan ja menoksi. Metson soidinreviirit löytyvät parhaiten huhtikuun alussa metson soidinalueiksi sopivia maastoja kiertelemällä. Kun on sopiva hankikeli ja yöllä satanut uutta lunta. Metsot merkkaavat hankeen soidinreviirinsä tepastelemalla alueensa rajat. Ne piirtävät hankeen niin sanottuja siivenvetojälkiä.

Reviirillään metsokukolla on myös useita yö- tai ruokailumäntyjä. Nämä hakomismännyt erottuvat hyvin puiden juurilla sijaitsevista metson jätöksistä ja ruokailun yhteydessä varisseista neulasista. Jos tiettyä mäntyä on käytetty pidempään hakomispuuna, on männyn latvuskin harventunut.

Keinot metson soidinpaikan löytämiseen pähkinänkuoressa

• Käydään hiihtämässä otolliset maastot, kun kantohangen päälle on satanut uutta lunta.
• Tarkkaillaan metson kävely- ja siivenvetojälkiä.
• Katsotaan mahdolliset hakomis- ja yöpymispuut, koska niiden juurelta löytyvät jätökset ovat varma merkki metson soitimesta lähialueella.
• Metson päiväreviiriltä voi myöskin löytyä siivenvetojälkiä. Silloinkin soitinpaikka löytyy noin kilometrin säteeltä.
• Maastossa erottuvat kumpareet ja rämeet kannattaa katsoa tarkasti, sillä ne ovat metsoille mieleisiä soidinalueita.
• Alue kannattaa kartoittaa useita eri kertoja. Varsinkin jälkihavainnot kannattaa varmistaa, kuten ettei tulkitse tilapäistä siivenvetojälkeä soidinpaikaksi.
• Soidinpaikan löydyttyä alueella kannattaa viettää muutamia öitä piilokojussa, jolloin on mahdollista saada selville, missä soidinkeskus mahdollisesti sijaitsee.
• Piilokoju kannattaa pystyttää lähelle soitimen keskusta, jotta tarkkailu ja kuvaaminen onnistuu parhaiten moneen eri suuntaan.

Muuta huomioitavaa

Artikkelia täydennetään uusilla kuvilla myöhemmin. Tarkoitus on lisätä ainakin mahdollinen metson hyppykuva sekä kuva soitimen valtakukosta paimentamassa koppeloita, sekä mahdollisesti myöskin parittelukuva.

Käytetyt lähteet: Metso havumetsien lintu. Keski-Suomen metsoparlamentti (2014). LuontoPortti, Metso (Tetrao urogallus).